lauantai 22. heinäkuuta 2017

Ei ikinä enää!

Pitäisi välillä pysähtyä ajattelemaan. Supersuunnistaja ehdotti viime viikonloppuna, että kun kerran ollaan Pohjanmaalla, niin miten olisi pienet suunnistuskisat naapurissa. Minulla oli remppa, mutto tai häät mielessä ja vastasin sen kummemmin ajattelematta, että joo käy. Myöhemmin kyllä kysäisin, että olisiko tarjolla D21C-sarjaa eli helppoa rataa, mutta suostuin sitten D35-sarjaan, kun sellaista ei ollut.

Kisakeskus ja meidän seuran viiri


Virhe! Sehän on jo tiedossa, että kilpaileminen ylipäätään kiinnostaa tällä kaudella kuin kilo kiviä. Erityisen motivoivaa on lähteä kisoihin, missä tietää häviävänsä jo ennen lähtöä. Mutta olisi pitänyt ehkä arvata, että homma ei tule olemaan edes hauskaa.

Kamala, pienipiirtoinen Maalahti. I hate you.

No, oli minulla hyviäkin hetkiä. Oli tosi kivaa hölkätä lähtöön yhdessä erään (suomea puhuvan) seurakaverin kanssa ja rupatella suunnistuksesta. Lisäksi rastivälit 3-4-5 ja 7-8 sujuivat sen verran hyvin, että hetkellisesti uskoin, että saisin tilastokelpoisen tuloksen. Totuus iski kuitenkin naamalle kuin märkä rätti pummatessani rastin numero 9 oikein kunnolla.

Lähdön mokailu meni vielä jännityksen piikkiin, ja kakkosrastin jälkeen sain jonkinlaisen rytmin päälle. Mutta pummattuani ysin siirryin rastilta tielle niin surkeaa reittiä, että totesin etten ikimaailmassa julkaise omaa gps-käyrääni Reittihärvelissä - en edes vitsimielessä. Rastit 10 ja 11 löytyivät vielä vahingossa, mutta pummasin jälleen rastilla 12 niin mojovasti, että otin tieltä vähän vauhtia.

Minut lannisti rasti numero 9, mutta Supersuunnistajakin sanoi sen olleen vaikea. 

Hain vielä rastit 13 ja 14 (joista jälkimmäisen toki pummasin, mikä on tuolla rastivälillä melkoinen saavutus) ja luovutin rastilla 15 päädyttyäni viereiseen järveen (joka oli onneksi aika kuiva). Löysin sentään metsästä takaisin tielle, mitä pitkin saatoin hölkätä kisakeskukseen.

Taisin olla maalissa taas todella ihastuttavaa seuraa. Lepyin kuitenkin jo automatkalla, ja iltapalalla taisin käyttäytyä ihan hyvin. Teki mieli karjua heti kisan jälkeen, etten enää ikinä suunnista, mutta tunnen itseni tähän ikään mennessä jo niin hyvin, etten edes kiukkuisena viitsinyt päästää sellaista suustani. Tyydyin siis vain paiskomaan retkijakkaraa. Totesin kuitenkin Supersuunnistajalle, että hän ei saa enää ehdottaa minulle muita kuin D21C-sarjoja. Ja jos meinaan mennä D35-sarjaan (tai kohtahan sarjani on jo D40), pitää hänen ehdottomasti muistuttaa minua eilisestä ja vuoden 2015 Rastijahdista.

Tähän leikki loppui. Tarkalleen ottaen tuohon pieneen pitkulaiseen järveen rastin
15 vieressä. Ja rastilta 13 voi pummata rastille 14, jos on tosi taitava. Tai siis ei ole.

Eipä tullut rankilistamerkintää, vaikka Instassakin uhosin lähteväni hakemaan viimeistä sijaa. Onneksi ensi kuussa on tarjolla Egames Espoossa, niin voin käyttää taas suunnistuslisenssiäni itseni nöyryyttämiseen. Tarjolla on kuulemma myös D21C-sarja.

Supersuunnistaja totesi äsken, että minulla ei ole enää kuin 5 kk D35-sarjaa jäljellä, ja eilinen lupaus ei päde D40-sarjaan. Minä sanoin, että kyllä pätee (vaikka D40-sarjassa on kuulemma lyhyemmät radat). No, otsikko kertoo joka tapauksessa suunnistuksen D35-sarjasta. :D

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Triathlon blues jatkuu

Kuvituksena hieman tuunattuja Marski Challengen kuvia paari-questilta. Kuvaaja on Alma.

Mietin keväällä, että menen ehkä loppukesästä johonkin perusmatkan tai puolimatkan kisaan, jos sattuu kiinnostamaan. No, ei satu. Tai tavallaan olisi tosi kivaa kisata. Tiedän vaan olevani niin huonossa kunnossa, että minulle tulisi kisassa paha mieli. Triathlonissa kun ei juurikaan voi tapahtua minkäänlaisia pummeja kuten vaikkapa multisportissa, joten kisajärjestys määräytyy ihan vaan sen kunnon mukaan. Enkä minä tykkää olla huono - ainakaan virallisesti (eli tuloslistalla).



Oli kyllä aika haikeaa lueskella Arjan ja Jaanaban kisarapsoja Challenge Poznanista. Eli kyllä mua jokin sinne triathlonin pariin vielä vetää. Pitäisi vaan saada ehjä treenikausi alle, niin viitsisi mennä kisoihinkin. Mua ei oikeastaan huvita enää mennä tekemään uutta yli kuuden tunnin aikaa puolimatkalle. Pitäisi päästä jo alle. Niin hyvin on viime kesän Jortsu jo kultautunut muistoissa, että mietin välillä puolivakavissani täysmatkaakin. LOL.

Nyt sentään on taas kiva pyöräilläkin: myin nimittäin väärän kokoisen Ridleyni ja ostin sopivamman Feltin. Ihanaa yltää taas helposti jarrukahvoille! Pitäisi keksiä uudelle tulokkaalle vielä nimi.



Treenini eivät tällä hetkellä ole mitenkään suunnitelmallisia. Teen sitä, mitä jaksan ja sattuu huvittamaan. Sen lisäksi huhkin muutaman tunnin joka päivä henkilökohtaisella työleirilläni eli uuden kämpän pihalla. Olen vähän sellainen tyyppi, etten pysty rauhoittumaan ennen kuin proggis on valmis. Eli mun on pakko laittaa piha edes minimivaatimukset täyttävään kuntoon kertarysäyksellä. Sen jälkeen teen saman asunnon sisällä. Jotkut pystyvät elämään monta vuotta ilman jalkalistoja tai ripustamatta tauluja seinälle. Minä en. Tästä johtuen mua on kolottanut ihan uusista paikoista: pihakivien siirtelystä kipeytyy esim. äässi ja ranteet. Rannekipu menee ohi nopeasti, mutta persaus on jumissa kolmatta viikkoa. Lisäksi tiputin yhden ison betonilaatan varpaalleni. Se saattoi murtua, muttei ole haitannut menoa: kävin kuntorasteilla vielä samana iltana onnettomuuden jälkeen.



Ensi kesänä supersuunnistaja aikoo osallistua Ultra Trail Touriin, joten minun pitäisi sovittaa omat tavoitteeni jotenkin yhteen sen kanssa. Kyllä sinne sekaan varmaan joku triathlonkisakin mahtuisi. Tänä kesänä en usko tekeväni enää muuta kuin ehkä osallistuvani johonkin polkujuoksuun. Niihin kun voi osallistua myös minun kuplassani silleen vähän läpällä.

Mutta nyt on pesukone pyörähtänyt ja mä voin lähteä työleirille. Morjens!

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Marski Challenge

Tänä kesänä on kisat vähissä, kun meikäläistä huvittaa vaan myllertää uuden asunnon pihalla. Annoin kuitenkin Supersuunnistajalle luvan ilmoittaa meidät Marski Challengeen, koska kiireestä huolimatta on kivaa harrastaa yhdessä. Sovimme, että menemme vain kuntosarjaan, koska minä olen paskassa kunnossa ja kilpasarjaan olisi mennyt koko päivä. Yleensä meillä ollaan kyllä sitä mieltä, että kilpasarja on ainoa vaihtoehto.

Prologilla meikäläinen suorastaan lensi. Kuva: Tomi Liljemark / Marski Challenge

Marski Challenge kisattiin Lopella, lähellä Mannerheimin metsästysmajaa. Siitä kisan nimi varmaan tuleekin? Meidän joukkueemme nimeksi tuli Kaurismäkeä (Toivon tuolla puolen), mitä minä paheksuin. En voi näet sietää tyypin alinäyteltyjä elokuvia. Tosin olen nähnyt kokonaan vain yhden (koska en voi sietää niitä).

Meikäläinen polkee.
Kuva: Tomi Liljemark / Marski Challenge

Kisa sen sijaan oli kaikenkaikkiaan siedettävä ja suorastaan kiva. Alussa olin kovin toiveikas hurjasta menestyksestä - olimmenhan kuntosarjassa, ja siellä luulisi olevan vaikka minkälaista menijää. Vaikuttikin siltä, että olimme pyöräkuntomme kanssa vallan hyvää tasoa. Juoksuakin oli luvassa vasta kisan loppupuolella ja vain yhden etapin verran. Poljin siis podiumpaikka silmissä kiiluen.

Lähdössä melomaan. Tässä on vielä ehkä kaikki melkein hyvin.
Kuva: Tomi Liljemark / Marski Challenge

Toivoni romuttuivat kuitenkin melonnassa. Emme ole juurikaan meloneet inkkarilla, ja sen saattoi huomata. Meloimme nimittäin ensimmäiselle rastille asti perä edellä. Vieritän tästä kaiken syyn Supersuunnistajan niskoille, koska hän istui edessä (eli perässä). Vasta kun kokeilimme vaihtaa paikkoja, minä huomasin istuvani perässä väärin päin. Käännyimme vielä kerran ympäri (eli minä olin taas takana) ja johan alkoi kanootti kulkea. Kärki oli siinä vaiheessa mennyt menojaan ja kaksi paria tullut takaa ohi.

Vähän gps-jälkeä todisteeksi melontamme sujuvuudesta

Olimme kuulemma aika huvittava näky, kun lähdimme rannasta ja vetelimme siksakia. Minulla (tai minun kanssani kanootissa) ei ollut kamalan hauskaa. Siinä oli, kuulkaas, parisuhdekriisi ja keskeyttäminen aika lähellä. Onneksi tajusimme kuitenkin kääntyä oikein päin. Sen jälkeen minulla meni vielä tovi jos toinenkin oman fiilikseni kääntämiseen, mutta kyllä sekin onnistui.

Rasteillekin päästiin - muutaman mutkan kautta.

Ohitimme melonnassa ohi menneet parit seuraavalla pyöräilyetapilla ja questilla. Questina oli pyörän kuljetus veistön yli Finnfoam-eristelevyllä, ja jos jokin on meidän lajimme. Meillä oli taktisina näätinä mukana ylivertainen ase: lättärit! Kauhoimme salmen yli kuin tuulispäät, ja palasimme niille sijoille, minne kuuluimmekin.

Game face. Kuva: Tomi Liljemark / Marski Challenge

Kuittasimme vielä juoksuosuudella yhden miesparin, joka taisi vähän pummailla. Oikeille suunnistajille (kuten Supersuunnistaja siis - minä juoksin vain narun toisessa päässä) suunnistus oli aika helppo. Se oli myös meille aika sopivan lyhyt eli 3,9 km linnuntietä. Mitä vähemmän kisassa on juoksua, sitä paremmin meidän tiimimme yleensä pärjää.

Supersuunnistajan game face :D Kuva: Tomi Liljemark / Marski Challenge

Ennen maalia oli vuorossa vielä yksi quest, jolla laskeuduttiin kallionjyrkänteeltä alas. Minulla on synkkä sotilasmenneisyyteni, ja melonnan sekä moottoriveneilyn lisäksi valtio on opettanut minulle myös laskeutumista. Supersuunnistaja on tässä lajissa kokemattomampi, ja hänelle "hyppy tuntemattomaan" oli vähän isompi pala. Minä laskeuduin  fillarikengillä, mutta Ääsääs halusi pienen sisäisen keskustelun jälkeen vaihtaa lenkkareihin ennen suoritusta. Mutta ihan hyvin se meni, eikä Ääsääs kertaakaan edes lipsunut seinällä.

Juostessa olen ainakin varmasti sääntöjen sallimalla
etäisyydellä, koska vetonaru on vain kolmisen metriä. 

Questin jälkeen oli vielä kaksi rastia, jotka tykittelimme maaliin kuin viimeistä päivää. Lopulta olimme viidensiä viidentoista joukkueen joukossa. Kuntosarjan kärjessä oli useampi joukkueellinen ihan oikeita huippusuunnistajia. Kysyn vaan, että mitäköhän hittoa he kuntosarjassa tekivät? Vai onko heilläkin remppa kesken?

Supersuunnistaja on juuri leimannut nätillä rantarastilla.

Maalissa huoimasimme, että olimme hävinneet nelosille vain kolmisen minuuttia, mikä oli hivenen ärsyttävää. En voinut olla jossittelematta melontaamme. Supersuunnistajan kengänvaihto laskeutumisquestilla ei kestänyt ehkä ihan kolmea minuuttia, joten pistän kaiken sen perkeleen melonnan piikkiin.

Supersuunnistaja voittaa itsensä.

Minä ehdin vielä kisan jälkeen pariksi tunniksi työmaalle rakentamaan takapihan portaita sekä kaivamaan ruohon alle kätkeytyneitä pihalaattoja esille. Joten lauantai oli loppujenlopuksi ihan tuottoisa päivä. Illalla muuten nukutti.

Tulossa maaliin. Supersuunnistajan karttateline on taas kerran irtomalli.
 Kuva: Tomi Liljemark / Marski Challenge

Kisan tuloksia voi ihailla tuolla ja gps-käyriä voi katsella tuolla.