torstai 31. toukokuuta 2018

Meidän perhe kävi Karhunkierroksella

Nyt on nutsattu oikein koko perheen voimin. Supersuunnistaja metsästää tänä vuonna Ultra Trail Tourin liiviä, ja osallistui siksi Karhunkierroksen kuningasmatkalle (160 km). Koska minun piti lähteä joka tapuksessa mukaan kuskiksi, päätin itsekin urheilla aikani kuluksi. Koska en ole kaheli ultrajuoksija, valitsin matkakseni maltillisen 34 km (joka sattuu olemaan myös lyhyin matka). Tai virallisesti matka on kyllä 31 km, mutta 34 km siinä joutuu köpsöttelemään.

Supersuunnistaja valmiina viikonlopun pitkikselle.

Supersuunnistajan lähtö oli jo perjantaina puolilta päivin, jotta kaikki ultraajat ehtisivät myös maaliin. Minä olin perjantaina pelkkä kisaturre ja Suomen huonoin huoltojouko: koetin ehtiä morjenstamaan Supersuunnistajaa ensin Basecampin huoltoon ja sitten Oulangan luontokeskukselle - mutta ajoin harhaan ja myöhästyin molemmista. Tilannetta vaikeutti myös se, että Supersuunnistaja kirmasi molempiin huoltoihin aiottua nopeammin.

160 km lähtö

Koska halusin kuitenkin olla kannustava vaimo, katsoin kartasta vielä Savilammen, missä lähes Karhunkierroksen varteen pääsee autolla ja kaasuttelin sinne. Perillä jouduin jännittämään, mahdoinko sittenkään ehtiä mestoille ennen Supersuunnistajaa, koska kännykästä katosi signaali. Onneksi noin puolen tunnin päästä Supersuunnistaja hölkötteli minua vastaan polulla ja sain nähdä sankarijuoksijani muutenkin kuin pallona kännykän näytöllä.

Supersuunnistaja Savilammella
Hölkkäsin ja kävelin (ylämäet siis) Ääsääsin kanssa takaisin risteykseen, mistä minun piti lähteä takaisin autolle. Kuulemma minun yllärivisiitistäni oli saanut energiaa, jonka voimin oli hyvä posotella Hautajärven kääntöpaikalle. Hyvä niin.

Minä 31 km lähtöpaikalla
Erosimme joskus kympin maissa illalla, ja minä painelin nukkumaan. Minulla oli kuitenkin seuraavana päivänä edessä elämäni pisin polkujuoksu, ja oli ihan hyvä saada vähän unta palloon. Onneksi Supersuunnistajan kanssa hölkätessä jalat olivat tuntuneet mukavan kevyiltä. Ehkä lähes pelkkää lepoa sisältänyt viikko Giro d'Espoon jälkeen oli tehnyt ihan hyvää.

Eka silta ja alun ruuhkaa
Minä heräsin aamulla sopivasti katsomaan, kun 160 km voittaja saapui maaliin. Sen jälkeen ehdin hyvin käydä aamiaisella ja katsella parvekkeeltamme muutaman muun kärkipään Jonnen maaliintulon, ennen kuin minun piti itse siirtyä bussille, joka vei minut Juumaan lähtöpaikalle.

Maisemissa ei ollut mitään valittamista. Eikä säässä.
Supersuunnistaja ei ihan ehtinyt maaliin ennen minun lähtöäni, vaikka läheltä piti. Hänellä oli pieni mahdollisuus ottaa viimeisissä mäissä edellinen juoksija kiinni. Siksi minä viihdytin itseäni vielä lähtöpaikallakin tuijottamalla gps-seurannasta hänen sinistä palluraansa. Pari minuuttia ennen lähtöä panin kuitenkin kännykän reppuun ja otin GoPron käteen. :D

Portaita oli tarpeeksi. Tässä mentiin ensin alas ja sitten taas heti ylös.
Alussa reitillä oli jonkin verran ruuhkaa ja riippusilloille sai jonotella. Mutta mikäs siinä jonotellessa, kun oli niin päheät maisemat. Muutenkin koko matkan sai juosta itselleen sopivassa letkassa - yksin ei tosiaan tarvinnut olla. Ohittelemaan kuitenkin pääsi mainiosti, joten mitään stressiä tulppana olosta tai edessä töpeksivistä ihmisistä ei tullut.

Kolmas riippusilta. Sanoinko jo, että maisemat olivat päräyttävät?
Samojakin ihmisiä sai ohitella useamman kerran. Minä ohitin esimerkiksi erään iloisen naiskaksikon ainakin neljästi - ja he kuittasivat aina jossain vaiheessa ohittamalla vuorostaan minut. Viimeisellä ohituksella jossain Valtavaaran tienoilla he tarjosivat ystävällisesti kettukarkkejakin. Valitettavasti minun ei silloin tehnyt niitä mieli.

Tämä kuva ei tee oikeutta maisemille. Tuolla kaukana alhaalla pilkottaa koski.
Minä yritin tehdä tasiasen varman suorituksen ja pyrin hölkkäämään mukavalla pk-höntsällä. Mielessäni soi koko ajan Scooterin lisäksi vanha totuus siitä, että matka ei tapa vaan vauhti. Pyrin jättämään muiden vauhdit omaan arvoonsa ja tekemään ihan oman suorituksen, missä tärkeintä oli maaliin pääsy ehjin raajoin.

Lapissa parasta on porot, laulujoutsenet ja suot. Minä rakastan Lapin soita!
Toinen polvi kipeytyi jossain puolimatkan tienoilla. Vaikka napsin vähän särkylääkkeitä, aiheutti se pientä ylimääräistä varomista alamäissä. Lisäksi pelkäsin nilkkojeni puolesta, koska minulla on tapana muljauttaa nilkkani ainakin kerran kesässä polkujuoksun tiimellyksessä. Juurakoissa ja varsinkin juurakkoisissa alamäissä saikin olla kieli keskellä suuta, kun sovitteli askeliaan sopivasti.


Vaaroilta näki kauas
Täytin juomareppuani ja kädessäni ollutta Wet Sleeveä aina juomapisteillä, mutta kuumana päivänä tuli juotuakin paljon. Onnekseni huomasin juomieni loppuneen juuri, kun olin lähtemässä kiipeämään Konttaiselle, joka on hurjan korkea vaara noin 7 km ennen maalia. Kaiken kruunasi se, että huomasin juoman loppuneen ollessani suu täynnä suolapähkinöitä. Konttaisen nousu oli siis hieman janoinen, mutta siitäkin selvittiin. Selviämisessä auttoi tieto, että viimeinen huolto oli heti Konttaisen jälkeen.

Konttaisen portaat. Näitä muuten riitti.
Konttaisen huollossa tuli juopoteltua oikein urakalla. Vahingosta oppineena täytin myös juomaleilini täpötäyteen, vaikka matkaa maaliin oli enää vähän yli 5 km. Tiedossa kuitenkin oli, että loppumatka oli pelkkää mäkeä: viitisen vaaraa ja Rukatunturi. Näistä Valtavaara oli kaikkein korkein. Sen huipulla on pieni mökki, joka toimii retkeilijöiden taukotupana. Se oli myös suosittu selfie-paikka kilpailijoiden keskuudessa.

Valtavaaran huipulla
Olin ihan vähän unelmoinut kuuden tunnin alituksesta. Tällä kertaa se tavoite jäi saavuttamatta ja minä olin vain sellainen kuuluisa itsensä voittaja. Sinänsä olen tyytyväinen suoritukseeni, koska jalat kestivät reissun hyvin, energia imeytyi koko ajan ongelmitta ja pääsin hyvissä voimissa maaliin asti. Olo oli sellainen, että olisihan sitä enemmänkin voinut juosta, jos olisi ollut pakko. Siksi lähdenkin ihan turvallisin mielin treenailemaan kohti Vaarojen Maratonia, vaikka vielä jonkin aikaa sitten se tuntui urpoimmalta idealta ikinä.

Unohdin tuulettaa maalissa, koska halusin voittaa loppukirin.
Jos minä voitin itseni, niin Supersuunnistajapa voitti muutamia muitakin: hän oli hienosti omassa sarjassaan yhdeksäs, mikä on ihan huisia. Hänkin lähti vain pääsemään varmasti maaliin, joten top kympin suoritus on aivan käsittämättömän upeata. On se kova! 

160 km tuloksia voitte ihailla täällä ja 31 km tuloksia täällä. Löytyvät ne muidenkin matkojen tulokset Nuts Karhunkierroksen sivuilta, jos ne jotakuta kiinnostavat. Reitti oli aivan järjettömän upea! Suosittelen siis Nuts Karhunkierrosta ihan kaikille, koska se on todellinen polkujuoksukarnevaali, ja matkoja on tarjoilla melkein joka makuun. Go Nuts! 

lauantai 26. toukokuuta 2018

Giro d'Espoo

Minä olen nyt juoksemassa Pienellä Karhunkierroksella, mutta te voitte lukea siitä, kuinka perinteinen firman fillaristien kevätretki poljettiin taas viime viikonloppuna.

Meiltä on lähtenyt Girolle tyyppejä muistaakseni joka vuosi aina vuodesta 2012 lähtien. Alussa poljeskelimme järjestäjän tarjoamissa vauhtiryhmissä, mutta nyt muutaman vuoden ajan olemme polkeneet ihan omalla porukalla. Omassa pikkuryhmässä on kivempaa ajella kuin osana isoa vauhtiryhmää. Silloin vauhtiakin voi säädellä aina niin, ettei kukaan tipu kyydistä.

Lähdön hetkellä.

Tänä vuonna minä sain kunnian olla se, joka pyyteli hidastamaan vauhtia. Tämä oli aika masentavaa, koska poljimme hitaampaa kuin viime vuonna, jolloin minulla ei ollut mitään ongelmia. Tämän lisäksi firman edustusasukin tuntui kovin napakalta. Kamalaa, kun kledjut tuolleen menevät kutistumaan talven aikana...

Reitillä. Olen näköjään polkenut suurimman osan matkasta Fröken H:n peesissä.

Naureskelin ennen kisaa, että minulla on oikea valituspäivä ("Miksi meidän piti tulla tänne näin aikaisin?" "Mulla on liian pienet housut" "Mulla on perse jumissa pihatöistä"), mutta oikeasti fiilis oli mitä mainioin. Pieni keljutus alkoi vasta joskus Kirkkonummella, kun jouduin ilmoittamaan vetäjillemme, että en muuten jaksa näin kovaa koko matkaa. Onneksi yksi kollega komppasi, niin ei tarvinnut olla ainoa mukana raahattava säkki.

Vielä yksi lähikuva Fröken H:n pyllystä, koska se on niin hyvä. Jos olet hyvillä
wateilla varusteltu sinkkumies ja kanssani samaa mieltä, niin pistäs vaikka kommenttia! ;)

Meillä on ollut tapana, että kimpassa ajetaan aina Jorvin mäelle asti, mistä halukkaat saavat painaa urku auki maaliin. Vantaan kestävyyskierrokselle tänä vuonna osallistuva T teki ensimmäisen irtioton, mihin ystäväiseni Fröken H ei mitenkään voinut olla vastaamatta. Joukkueemme masters-pyöräilijä S oli kuulemma polkenut tämän kreisiä tempoa vetäneen kaksikon perässä mukavasti pk-sykkeillä ja naureskellut.

Minä jäin mäessä viimeiseksi, mutta poljin sentään yhden työkaverin kiinni myöhemmin Mankkaalla. Koetin sada vielä 28 km/h -vauhtiryhmän jämät kiinni ennen maalia, mutta reitti loppui kesken. No, tärkeintä on, etten ollut sentään firman hitain.

Maali häämöttää. Tällä kertaa ilman Fröken H:ta, koska hän oli kovana
polkijana jo maalissa.

Illalla suoritin palauttelevan kahlailun Lauttasaaren rannassa, kun juhlimme kummityttöni synttäreitä Vattuniemen biitsillä. Toivottavasti yllättävän nössöstä kylmähoidosta oli hyötyä ja tänään jalat ovat enemmän iskussa kuin kertaakaan sitten vapun jälkeen. Nyt kevyille jaloille olisi kerrankin tarvetta.

perjantai 25. toukokuuta 2018

Polkujuoksentelua

Istuskelen juuri hotelli Rukahovin sängyllä ja odottelen, että tuo vieressä latautuva Supersuunnistaja pääsisi lähtemään ratkiriemukkaalle retkelle eli Nuts Karhunkierroksen "perusmatkalle" (Karhunkierros edestakaisin = 160 km). Koska hänellä menee siinä puuhassa pitkälti huomiseen, keksin itse käydä aikani kuluksi osallistumassa tapahtuman "sprinttiin" eli pienelle Karhunkierrokselle (31 km). Minun lähtöni on vasta huomenna. Tänään olen kisaturisti.

14 km startti


Siksi tässä onkin aikaa palata parin viikon taakse ja muistella Espoo Trail Runin toista osakilpailua, joka juostiin lauantaina12.5. ihanassa kevätsäässä. Minä juoksin tuttuun tapaan seiskan ja Supersuunnistaja vetäisi kaksi kierrosta eli 14 km.

Arvasin jo ennen kisaa, ettei juoksuni tulisi olemaan mitenkään lennokasta, koska minulla ei ollut palautunut ja vauhdikas olo helatorstain suunnistuskisoissakaan. Tavoitteenani oli lähteä tarpeeksi hiljaa liikkeelle ja vetää iloinen vk-lenkki.

Iloiset polkujuoksijat, minä ja suunnitstuskaverini A

Minähän en siis ikinä osaa lähteä niin hiljaa liikkeelle, että onnistuisin kiristämään lopussa, mutta tällä kertaa vauhtini ovat olleet aika tasaisia. Kovaa en kuitenkaan mennyt, ja aikani huononi maaliskuusta kolmisen minuuttia - mikä on aika paljon, koska maaliskuussa oli vielä lunta maassa.

Lähdin lenkille yhdessä uintivalkkuni J:n kanssa, mutta hän tipahti jossain vaiheessa matkasta. Saavutimme parin kilsan jälkeen suunnistuskaverini A:n, joka oli lähtenyt toisen suunnistuskaverimme peesissä vähän liian kovaa liikkeelle. A pysyi peesissäni melkein loppuun asti. Samanlaista possujunaa ei kuitenkaan tullut kuin viimeksi.

Polkua

Tällä kertaa minun ohitseni ehti ennen maalia juosta kaksi 14 km nopeinta juoksijaa. Onneksi kolmonen ei ehtinyt, koska se oli Supersuunnistaja. Tavoitteeni Espoo Trail Runeissa on päästä maaliin ennen 14 km miesten voittajaa, mutta toistaiseksi ykkönen on aina pyyhältänyt ohitseni viimeistään viimeisessä alamäessä.

Uintivalkku J tulee maaliin

Kokemus oli yllättävän rankka, vaikka matka oli lyhyt. Minulla oli olo, etten ollut palautunut vielä vapun Salpaus-Rogasta. Jotta palautuminen lähtisi käyntiin (ja saisin ilmaisen osallistumisen), suoritin loppuverkan keräämällä reittimerkkejä pois reitin alkupäästä. Supersuunnistaja tuli kilttinä aviomiehenä seuraksi, vaikkei ollutkaan lupautunut talkooporukkaan. Ehdimme talkoilusta katsomaan vielä siskontytön futismatsin toisen erän, joten lauantaista tuli oikein monipuolinen urheilupäivä.

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Suomen huonoimman suunnistajan paluu!

Ja niin sitä tuli taas urheasti suunnistettua ihan oikeissa suunnistuskisoissa. Prisma-rasteilla ei ollut 21C-sarjaa, joten tulipahan sitten tehtyä debyytti D40-sarjassa. Homma meni ihan odotetusti, ja hävisin voittajalle tunnin. Tavallaan en kuitenkaan hävinnyt, koska yksi tätiparka oli ilmeisesti leimannut väärän rastin ja sai hylsyn.

Minä vaihdan kisakeskuksessa kenkiä. Vieressä keskittyy H35-sarjan kolmonen.
Hyvin keskitytty.

Homma ei ollut kuitenkaan ihan toivotonta. En itkenyt kertaakaan vaan fiilis pysyi koko kisan suorastaan hyvänä. Tämä johtui luonnollisesti siitä, että vaikka jalkani painoivat kuin 40 kg betonia, meni homma suunnistuksellisesti aika hyvin. Meillä oli rasteja yhteensä 12, joista minä pummasin vain kolme.

Seurojen leirejä kisakeskuksessa


Ensimmäinen pummattu rasti oli rasti numero kolme. Katselin väliajoista, että siihen asti en ollut kisassa edes viimeinen, mutta kolmosrastin jälkeen otin haltuuni vikan sijan, enkä siitä sittemmin enää luopunut.

Seuraavat pummatut rastit olivat rastit numero 7 ja 8. Kasi oli pummeista pahin, ja sen seurauksena jouduin tunkkaamaan ylös hyvin jyrkkää supan reunaa. Hapotin nousussa sen verran kunnolla, ettei juoksujalkaa ollut lopuille rasteille jaossa enää senkään vertaa kuin alussa. Ei passaa siis Jukolassa pummata supan pohjalle.

Minä matkalla lähtöön.

Vaikka minulle tuliki aika isoja pummeja, olin suunnistukseeni hyvin tyytyväinen. Pääsin jokaisen pummin jälkeen suhteellisen nopeasti kartalle, ja onnistuin lukemaan käyriä vallan sujuvasti. Olen kokenut tänä keväänä jonkinlaisen ahaa-elämyksen käyräsuunnistuksen kanssa, ja nykyään se sujuu yleensä jo ihan kivasti. Siksi minä torstainakin juoksin maaliviivan yli täysin puhkipoikki nääntyneenä mutta muuten ihan tyytyväisenä.

Nyt odottelen enää jännityksellä, että Irman rankilistat päivittyvät. Mahdankohan olla Suomen huonoin D40-suunnistaja, vai löytyykö tästä maasta joku minuakin enemmän pummaava täti-ihminen?

maanantai 7. toukokuuta 2018

Viikonloppu Pirttimäessä

Minun Bodom Trail -viikonloppuni vierähti viime vuodesta tuttuun malliin: olin talkoohommissa sekä perjantaina että lauantaina päivällä ja kävin siinä välissä kipittelemässä Bodom Nightin. Tänä vuonna Supersuunnistaja jätti nämä kinkerit väliin, joten minä olin tällä kertaa perheemme ainoa edustaja.

Luterilaisen työmoraalin edustajana otin perjantain vapaaksi töistä, jotta pääsin ihan koko päiväksi hommiin Pirttimäkeen. Aamulla auttelin kisapaikan viimeistelyssä (en minä nyt ihan niin aikaisin jaksanut lomapäivänä herätä, että olisin ihan telttoja pystyttämään ehtinyt), ja sen jälkeen menin mukaan parkkitiimiin ohjaamaan autoilijoita.

Bodom Teamin startti ja kasa mun neonpunaisia työkavereita menossa metsään.

Kun suurin osa porukasta oli parkkeerattu, sain luvan käydä vähän sosialisoimassa firmamme joukkueen kanssa. Koetin saada vilukissoja lähtemään liikkeelle lyhyissä hihoissa, mutta lopulta vain pari taisi uskoa, että metsässä ei tuule ja juostessa tulee kuuma. Kuulemma tulikin. :)

Kun juoksijat olivat lähteneet metsään, painelin minä kisatoimistoon ja aloitin palkintojen perkaamisen säkittämällä tiimi- ja yökisan palkinnot valmiiksi. Sen jälkeen minulle jäi vielä hyvin aikaa seisoskella jalkani väsyksiin maalin ruoka- ja juomapisteellä.

Työkavereita lenkin jälkeen. 

Kun kisapaikka alkoi hiljentyä, minä ajelin Ikean kautta kotiin ja asettauduin sohvalle tankkaamaan iltaa varten. Vaikka reitti oli kuulemma paljon märempi kuin aiempina vuosina, uskoin vakaasti saavani muutaman minuutin ajastani pois, koska koin olevani paremmassa kunnossa.

Toisin kuitenkin kävi. Vaikka alku lähti vahvan tuntuisesti liikkeelle, sippasin joskus kolmen kilometrin jälkeen todella pahasti. Sen jälkeen loppulenkki oli enemmänkin selviytymistä kuin nautinnollista juoksua. Välillä meno meni nelivedoksi, kun meinasin jäädä jalastani suohon kiinni. Onneksi pysyi kenkä jalassa. Kaiken kukkuraksi minua masensi ajatus siitä, että tällä kertaa en jäänyt kenenkään hitaamman taakse jumiin, vaan huono aika johtui ihan vaan omasta kunnostani. Lisäksi minua hieman jännitti koko ajan, menisikö minulta nilkka kuten viime vuonna, ja homma meni paikoitellen ihan sipsutteluksi.

Maalissa olin "aika" huonolla tuulella ja ulisin Vuorikiipeilijä M:lle, kuinka on ihan mahdotonta, että olen niin huonossa kunnossa, vaikka olen treenannut enemmän kuin vuosi sitten. Luulin koko kotimatkan aikani huonontuneen yli minuutilla, mutta supersuunnistaja kertoi sen parantuneen huikeat 24 sekuntia! Lisäksi reittimestari O lohdutteli minua lauantaina vakuuttamalla, että reitti oli paljon märempi ja hitaampi kuin 2017. No, sekä miesten että naisten sarjassa tehtiin lauantaina reittiennätykset, niin uskoako tuota...

Ilme ja lennokas askel kertovat taas kerran, kuinka kivaa polkujuoksu onkaan.
Kuva: Juha Saastamoinen / Onevision

Muutaman huonosti nukutun tunnin jälkeen riensin takaisin Pirttimäkeen ja otin haltuun väsyneelle akalle sopivan luonneroolin: pysäyttelin pohjoisesta tulevia autoja ja käskin liian vajaat menopelit Oittaalle. Koetin kyllä hymyillä ystävällisesti, kun kerroin vähemmän hyvät uutiseni.

Juuri ennen lähtöä minut rekryttiin seuraavaan osaamistani vastaavaan tehtävään, kun pääsin toimimaan tolppana reitin toisessa risteyksessä. Sen jälkeen palasin toimistohommiin jumppaamaan palkinnot valmiiksi. Palkintojenjaon jälkeen olikin aika aloitella purkuhommia. Lähtösuoran paketoiminen piti keskeyttää hetkeksi, kun kävin taputtamassa kisan viimeisen juoksijan maaliin. Ihan kunnioitettavaa tuollainen neljän tunnin uurastus. Itsehän valittelin koko lauantain (ja sunnuntainkin) kipeitä jalkoja. Kysyin kyllä, onko se ihan sopivaa, kun jotkut ovat juosseet ensin yökympin ja sitten puolimaran - ja meikä on lähinnä seisoskellut parkissa. Kehtasin lähteä kotiin joskus viiden jälkeen, kun kisakeskuksen purku-urakka alkoi olla pakettiauton pakkaamista vaille taputeltu.

Junnujen 6 km starttia johti tuore 21 km voittaja Jere Pajunen

Koska sää oli aivan ihana, avasimme Supersuunnistajan kanssa terassikauden menemällä Tapiola Golfin ravintola Vistaan burgerille. Ja söimme siis ihan ulkona! Vähän meinasi tulla vilakka, mutta kyllä suomalainen kestää olla terdellä, kun aurinko kerrankin paistaa. Siinä punaviinilasin kanssa oli hyvä suorittaa analyysia omasta juoksusta. Lopputulema taisi olla, että olin niin hidas, koska painan pari kiloa enemmän kuin viime vuonna. Odotettavissa on siis Karhunkierrostakin koko rahan edestä. Onneksi Vaaroille ehtii ainakin teoriassa pudottaa vähän painoa - katsotaan miten käytännössä käy.

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Oho, ilmosin - ja melkein kaduttaa jo

Nyt, on kuulkaas luultu taas itsestä ehkä vähän liikoja. Ja vielä kolme kertaa.

Minä vannoin pyhästi viime kesänä, etten enää ikinä suunnista D35-sarjassa. Sinänsä lupaus oli helppo pitää, koska täytin tammikuussa 40 vuotta. Mutta oikeasti tarkoitukseni oli kisata jatkossa vain D21C-sarjoissa. Mutta kuinkas sitten kävikään? Helatorstaina on tarjolla suunnistuskisa mukavasti Jukolan harjoitukseksi sopivassa suppamaastossa. Harmittavasti siellä ei ole tarjolla C-sarjaa. Mutta enkös minä silti löytänyt itseni Irmasta naksuttelemasta ilmoittautumista? Hupsista vaan! Torstaina on siis luvassa taas itkua ja parkua niin, että koko Keräkankare raikaa.

Meillä on joskus vaikeuksia saada pestä kädet. Jos joku ihmettelee pokaalia
kylppärissä, niin siinä säilytetään tietenkin vanulappuja. Pokaali on joku
Supersuunnistajan junnusuunnistuksen cup-mestaruus.

Loput ilmoni saattavat olla vielä kovempi epic fail - ainakin niistä kärsitään pidemmän kaavan mukaan. Supersuunnistaja aikoo osallistua tänä vuonna Ultra Trail Touriin, ja minä lähden kannustavana vaimona joka kisaan mukaan. Jotta minulle ei tulisi tylsää, päätin itsekin vähän juoksennella.

En ole tainnut muistaa kertoa, että ilmosin jo ajat sitten Karhunkierroksen "sprintille" eli 34 km pitkälle 31 km matkalle (kyllä, just noin! TJEU). Tuo kolmekymppiä ja rapiat ei ole juuurikaan hirvittänyt ennen kuin nyt, kun kisa alkaa olla yllättävänkin lähellä ja minä itse yllättävän painavassa ja huonossa kunnossa. Oh well, näillä mennään.

Isomman virheen tein juuri ennen vappua, kun osallistuin Vaarojen Maratonin 42 km matkan arvontaan. Tänä vuonna joka arpa voitti, joten tässä ollaan nyt sitten lähdössä juoksemaan maraa Kolille. No, minä vähän lupasin itselleni, että juoksen maran tänä vuonna. Nyt sitten "juoksen" sen poluilla. Onneksi Vuorikiipeilijä M lähtee seuraksi, niin ei ehkä ala itkettää.

Sängynvaltaus on ihan peruskauraa kaikissa eläinperheissä.
Svante tekee senkin tunteella.

Niin hullu en ole, että juoksisin mitään Pallaksella. Siellä ajattelin vähän eräjormailla ja käydä nukkumassa autiotuvassa sen yön, kun Supersuunnistaja kirmaa pitkin metsiä ja tuntureita.

Nyt viikonloppuna olin myös polkujuoksutunnelmissa, kun osallistuin Bodom Trailiin sekä järkkärin että juoksijan roolissa. Mutta kerron siitä lisää huomenna, kun olen vähän pirteämpi. Tämän päivän pihalla ja viljelypalstalla möyriminen aiheuttivat akuuttia unetusta.