tiistai 8. elokuuta 2017

Perinteinen polkupyörien muuttopäivä

Hyvää kansainvälistä kissapäivää! Sen kunniaksi lopetamme myös rempasta ja muutosta johtuneen blogihiljaisuuden.

Päivänsankarit kuvittavat

Keksin jo vuonna 2013 muuttoautoa hauskemman tavan muuttaa polkupyöriä. Se menee näin:

  1. Polje pyörä vanhalta asunnolta uudelle.
  2. Juokse takaisin.
  3. Toista kunnes polkupyörät tai kunto loppuu.
Mitäs halvattua tiellä tapahtuu?

Koska meillä oli muuttomatkaa vain kolmisen kilometria, kävi minulle niin onnellisesti, että fillarit loppuivat ennen kuntoa. Siltikin, vaikka muutin myös Supersuunnistajan pyörät enkä ole remppailun takia taaskaan oikein ehtinyt urheilla. Kierroksia tuli tosin vain neljä, koska olin kuskannut oman maantiepyöräni uudelle kämpälle jo edellisen päivän maantiepyörälenkin jälkeen. Olin mennyt espoolaisittain autolla Bembölen kahvituvalle liikennevaloja karkuun, joten saatoin kotimatkalla tipauttaa fillarin uudelle kämpälle.

Patrtsilla on molemmille kateille oma kiipeilypuu. Niistä näkee kauas.

Muutettavaa jäi siis oma maasturi, oma hybridi, supersuunnistajan maasturi sekä maantiepyörä. Potkupyörän muutin samaan tyyliin myöhemmin varsinaisen muuttopäivän aamuna.

Muuton jälkeen meno on ollut enemmän hyötyliikuntaa, kun olen kantanut tavaraa pitkin taloa ja koonnut kaappeja. Tällä hetkellä niskat ovat aivan jumissa poravasaran ja akkuporakoneen pitelystä sekä epäergonomisista työasennoista. Mutta nyt täällä alkaa vihdoin näyttää kodilta. Josko tässä taas kerkiäisi myös jumpalle.

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Ei ikinä enää!

Pitäisi välillä pysähtyä ajattelemaan. Supersuunnistaja ehdotti viime viikonloppuna, että kun kerran ollaan Pohjanmaalla, niin miten olisi pienet suunnistuskisat naapurissa. Minulla oli remppa, mutto tai häät mielessä ja vastasin sen kummemmin ajattelematta, että joo käy. Myöhemmin kyllä kysäisin, että olisiko tarjolla D21C-sarjaa eli helppoa rataa, mutta suostuin sitten D35-sarjaan, kun sellaista ei ollut.

Kisakeskus ja meidän seuran viiri


Virhe! Sehän on jo tiedossa, että kilpaileminen ylipäätään kiinnostaa tällä kaudella kuin kilo kiviä. Erityisen motivoivaa on lähteä kisoihin, missä tietää häviävänsä jo ennen lähtöä. Mutta olisi pitänyt ehkä arvata, että homma ei tule olemaan edes hauskaa.

Kamala, pienipiirtoinen Maalahti. I hate you.

No, oli minulla hyviäkin hetkiä. Oli tosi kivaa hölkätä lähtöön yhdessä erään (suomea puhuvan) seurakaverin kanssa ja rupatella suunnistuksesta. Lisäksi rastivälit 3-4-5 ja 7-8 sujuivat sen verran hyvin, että hetkellisesti uskoin, että saisin tilastokelpoisen tuloksen. Totuus iski kuitenkin naamalle kuin märkä rätti pummatessani rastin numero 9 oikein kunnolla.

Lähdön mokailu meni vielä jännityksen piikkiin, ja kakkosrastin jälkeen sain jonkinlaisen rytmin päälle. Mutta pummattuani ysin siirryin rastilta tielle niin surkeaa reittiä, että totesin etten ikimaailmassa julkaise omaa gps-käyrääni Reittihärvelissä - en edes vitsimielessä. Rastit 10 ja 11 löytyivät vielä vahingossa, mutta pummasin jälleen rastilla 12 niin mojovasti, että otin tieltä vähän vauhtia.

Minut lannisti rasti numero 9, mutta Supersuunnistajakin sanoi sen olleen vaikea. 

Hain vielä rastit 13 ja 14 (joista jälkimmäisen toki pummasin, mikä on tuolla rastivälillä melkoinen saavutus) ja luovutin rastilla 15 päädyttyäni viereiseen järveen (joka oli onneksi aika kuiva). Löysin sentään metsästä takaisin tielle, mitä pitkin saatoin hölkätä kisakeskukseen.

Taisin olla maalissa taas todella ihastuttavaa seuraa. Lepyin kuitenkin jo automatkalla, ja iltapalalla taisin käyttäytyä ihan hyvin. Teki mieli karjua heti kisan jälkeen, etten enää ikinä suunnista, mutta tunnen itseni tähän ikään mennessä jo niin hyvin, etten edes kiukkuisena viitsinyt päästää sellaista suustani. Tyydyin siis vain paiskomaan retkijakkaraa. Totesin kuitenkin Supersuunnistajalle, että hän ei saa enää ehdottaa minulle muita kuin D21C-sarjoja. Ja jos meinaan mennä D35-sarjaan (tai kohtahan sarjani on jo D40), pitää hänen ehdottomasti muistuttaa minua eilisestä ja vuoden 2015 Rastijahdista.

Tähän leikki loppui. Tarkalleen ottaen tuohon pieneen pitkulaiseen järveen rastin
15 vieressä. Ja rastilta 13 voi pummata rastille 14, jos on tosi taitava. Tai siis ei ole.

Eipä tullut rankilistamerkintää, vaikka Instassakin uhosin lähteväni hakemaan viimeistä sijaa. Onneksi ensi kuussa on tarjolla Egames Espoossa, niin voin käyttää taas suunnistuslisenssiäni itseni nöyryyttämiseen. Tarjolla on kuulemma myös D21C-sarja.

Supersuunnistaja totesi äsken, että minulla ei ole enää kuin 5 kk D35-sarjaa jäljellä, ja eilinen lupaus ei päde D40-sarjaan. Minä sanoin, että kyllä pätee (vaikka D40-sarjassa on kuulemma lyhyemmät radat). No, otsikko kertoo joka tapauksessa suunnistuksen D35-sarjasta. :D

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Triathlon blues jatkuu

Kuvituksena hieman tuunattuja Marski Challengen kuvia paari-questilta. Kuvaaja on Alma.

Mietin keväällä, että menen ehkä loppukesästä johonkin perusmatkan tai puolimatkan kisaan, jos sattuu kiinnostamaan. No, ei satu. Tai tavallaan olisi tosi kivaa kisata. Tiedän vaan olevani niin huonossa kunnossa, että minulle tulisi kisassa paha mieli. Triathlonissa kun ei juurikaan voi tapahtua minkäänlaisia pummeja kuten vaikkapa multisportissa, joten kisajärjestys määräytyy ihan vaan sen kunnon mukaan. Enkä minä tykkää olla huono - ainakaan virallisesti (eli tuloslistalla).



Oli kyllä aika haikeaa lueskella Arjan ja Jaanaban kisarapsoja Challenge Poznanista. Eli kyllä mua jokin sinne triathlonin pariin vielä vetää. Pitäisi vaan saada ehjä treenikausi alle, niin viitsisi mennä kisoihinkin. Mua ei oikeastaan huvita enää mennä tekemään uutta yli kuuden tunnin aikaa puolimatkalle. Pitäisi päästä jo alle. Niin hyvin on viime kesän Jortsu jo kultautunut muistoissa, että mietin välillä puolivakavissani täysmatkaakin. LOL.

Nyt sentään on taas kiva pyöräilläkin: myin nimittäin väärän kokoisen Ridleyni ja ostin sopivamman Feltin. Ihanaa yltää taas helposti jarrukahvoille! Pitäisi keksiä uudelle tulokkaalle vielä nimi.



Treenini eivät tällä hetkellä ole mitenkään suunnitelmallisia. Teen sitä, mitä jaksan ja sattuu huvittamaan. Sen lisäksi huhkin muutaman tunnin joka päivä henkilökohtaisella työleirilläni eli uuden kämpän pihalla. Olen vähän sellainen tyyppi, etten pysty rauhoittumaan ennen kuin proggis on valmis. Eli mun on pakko laittaa piha edes minimivaatimukset täyttävään kuntoon kertarysäyksellä. Sen jälkeen teen saman asunnon sisällä. Jotkut pystyvät elämään monta vuotta ilman jalkalistoja tai ripustamatta tauluja seinälle. Minä en. Tästä johtuen mua on kolottanut ihan uusista paikoista: pihakivien siirtelystä kipeytyy esim. äässi ja ranteet. Rannekipu menee ohi nopeasti, mutta persaus on jumissa kolmatta viikkoa. Lisäksi tiputin yhden ison betonilaatan varpaalleni. Se saattoi murtua, muttei ole haitannut menoa: kävin kuntorasteilla vielä samana iltana onnettomuuden jälkeen.



Ensi kesänä supersuunnistaja aikoo osallistua Ultra Trail Touriin, joten minun pitäisi sovittaa omat tavoitteeni jotenkin yhteen sen kanssa. Kyllä sinne sekaan varmaan joku triathlonkisakin mahtuisi. Tänä kesänä en usko tekeväni enää muuta kuin ehkä osallistuvani johonkin polkujuoksuun. Niihin kun voi osallistua myös minun kuplassani silleen vähän läpällä.

Mutta nyt on pesukone pyörähtänyt ja mä voin lähteä työleirille. Morjens!

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Marski Challenge

Tänä kesänä on kisat vähissä, kun meikäläistä huvittaa vaan myllertää uuden asunnon pihalla. Annoin kuitenkin Supersuunnistajalle luvan ilmoittaa meidät Marski Challengeen, koska kiireestä huolimatta on kivaa harrastaa yhdessä. Sovimme, että menemme vain kuntosarjaan, koska minä olen paskassa kunnossa ja kilpasarjaan olisi mennyt koko päivä. Yleensä meillä ollaan kyllä sitä mieltä, että kilpasarja on ainoa vaihtoehto.

Prologilla meikäläinen suorastaan lensi. Kuva: Tomi Liljemark / Marski Challenge

Marski Challenge kisattiin Lopella, lähellä Mannerheimin metsästysmajaa. Siitä kisan nimi varmaan tuleekin? Meidän joukkueemme nimeksi tuli Kaurismäkeä (Toivon tuolla puolen), mitä minä paheksuin. En voi näet sietää tyypin alinäyteltyjä elokuvia. Tosin olen nähnyt kokonaan vain yhden (koska en voi sietää niitä).

Meikäläinen polkee.
Kuva: Tomi Liljemark / Marski Challenge

Kisa sen sijaan oli kaikenkaikkiaan siedettävä ja suorastaan kiva. Alussa olin kovin toiveikas hurjasta menestyksestä - olimmenhan kuntosarjassa, ja siellä luulisi olevan vaikka minkälaista menijää. Vaikuttikin siltä, että olimme pyöräkuntomme kanssa vallan hyvää tasoa. Juoksuakin oli luvassa vasta kisan loppupuolella ja vain yhden etapin verran. Poljin siis podiumpaikka silmissä kiiluen.

Lähdössä melomaan. Tässä on vielä ehkä kaikki melkein hyvin.
Kuva: Tomi Liljemark / Marski Challenge

Toivoni romuttuivat kuitenkin melonnassa. Emme ole juurikaan meloneet inkkarilla, ja sen saattoi huomata. Meloimme nimittäin ensimmäiselle rastille asti perä edellä. Vieritän tästä kaiken syyn Supersuunnistajan niskoille, koska hän istui edessä (eli perässä). Vasta kun kokeilimme vaihtaa paikkoja, minä huomasin istuvani perässä väärin päin. Käännyimme vielä kerran ympäri (eli minä olin taas takana) ja johan alkoi kanootti kulkea. Kärki oli siinä vaiheessa mennyt menojaan ja kaksi paria tullut takaa ohi.

Vähän gps-jälkeä todisteeksi melontamme sujuvuudesta

Olimme kuulemma aika huvittava näky, kun lähdimme rannasta ja vetelimme siksakia. Minulla (tai minun kanssani kanootissa) ei ollut kamalan hauskaa. Siinä oli, kuulkaas, parisuhdekriisi ja keskeyttäminen aika lähellä. Onneksi tajusimme kuitenkin kääntyä oikein päin. Sen jälkeen minulla meni vielä tovi jos toinenkin oman fiilikseni kääntämiseen, mutta kyllä sekin onnistui.

Rasteillekin päästiin - muutaman mutkan kautta.

Ohitimme melonnassa ohi menneet parit seuraavalla pyöräilyetapilla ja questilla. Questina oli pyörän kuljetus veistön yli Finnfoam-eristelevyllä, ja jos jokin on meidän lajimme. Meillä oli taktisina näätinä mukana ylivertainen ase: lättärit! Kauhoimme salmen yli kuin tuulispäät, ja palasimme niille sijoille, minne kuuluimmekin.

Game face. Kuva: Tomi Liljemark / Marski Challenge

Kuittasimme vielä juoksuosuudella yhden miesparin, joka taisi vähän pummailla. Oikeille suunnistajille (kuten Supersuunnistaja siis - minä juoksin vain narun toisessa päässä) suunnistus oli aika helppo. Se oli myös meille aika sopivan lyhyt eli 3,9 km linnuntietä. Mitä vähemmän kisassa on juoksua, sitä paremmin meidän tiimimme yleensä pärjää.

Supersuunnistajan game face :D Kuva: Tomi Liljemark / Marski Challenge

Ennen maalia oli vuorossa vielä yksi quest, jolla laskeuduttiin kallionjyrkänteeltä alas. Minulla on synkkä sotilasmenneisyyteni, ja melonnan sekä moottoriveneilyn lisäksi valtio on opettanut minulle myös laskeutumista. Supersuunnistaja on tässä lajissa kokemattomampi, ja hänelle "hyppy tuntemattomaan" oli vähän isompi pala. Minä laskeuduin  fillarikengillä, mutta Ääsääs halusi pienen sisäisen keskustelun jälkeen vaihtaa lenkkareihin ennen suoritusta. Mutta ihan hyvin se meni, eikä Ääsääs kertaakaan edes lipsunut seinällä.

Juostessa olen ainakin varmasti sääntöjen sallimalla
etäisyydellä, koska vetonaru on vain kolmisen metriä. 

Questin jälkeen oli vielä kaksi rastia, jotka tykittelimme maaliin kuin viimeistä päivää. Lopulta olimme viidensiä viidentoista joukkueen joukossa. Kuntosarjan kärjessä oli useampi joukkueellinen ihan oikeita huippusuunnistajia. Kysyn vaan, että mitäköhän hittoa he kuntosarjassa tekivät? Vai onko heilläkin remppa kesken?

Supersuunnistaja on juuri leimannut nätillä rantarastilla.

Maalissa huoimasimme, että olimme hävinneet nelosille vain kolmisen minuuttia, mikä oli hivenen ärsyttävää. En voinut olla jossittelematta melontaamme. Supersuunnistajan kengänvaihto laskeutumisquestilla ei kestänyt ehkä ihan kolmea minuuttia, joten pistän kaiken sen perkeleen melonnan piikkiin.

Supersuunnistaja voittaa itsensä.

Minä ehdin vielä kisan jälkeen pariksi tunniksi työmaalle rakentamaan takapihan portaita sekä kaivamaan ruohon alle kätkeytyneitä pihalaattoja esille. Joten lauantai oli loppujenlopuksi ihan tuottoisa päivä. Illalla muuten nukutti.

Tulossa maaliin. Supersuunnistajan karttateline on taas kerran irtomalli.
 Kuva: Tomi Liljemark / Marski Challenge

Kisan tuloksia voi ihailla tuolla ja gps-käyriä voi katsella tuolla.

lauantai 24. kesäkuuta 2017

Uudet portaat!

Tiesittekö, että Kauniaisissa on laskettelurinne? No, miksei olisi - Kauniainen on kuitenkin Kauniainen. Tiesittekö, että sen laskettelurinteen reunassa on nykyään portaat? Sellaiset samanlaiset kuin Malminkartanon jättärillä, mutta lyhyemmät. No, nyt tiedätte!

Supersuunnistaja pinkoo portaissa

Portailla oli viralliset avajaiset viime viikon keskiviikkona. Kävimme kokeilemassa Supersuunnistajan kanssa portaita jo silloin, mutta unohdin ottaa kameran mukaan. Harmi, koska silloin portailla oli hieno ilmapalloportti ja kaiteeseen kiinnitettynä viirejä.

Koska innostuin kovasti Beerway to Hellistä ja tahdon ensi vuonna itse mukaan, aion nyt treenata vähän ylämäkiä. Supersuunnistaja ehdotti, että koettaisin käydä kerran viikossa Kauniaisten mäen portaissa. Ja minä keksin lisätavoitteeksi, että kiipeän joka kerta yhdet portaat enemmän.

Viimeksi paikalla oli myös Morris-koira, joka oli paremmassa kunnossa kuin
minä ja juoksi portaita sen kummemmin hengästymättä.

Olen nyt käynyt portailla kahdesti ja molemmilla kerroilla olen ollut tosi väsynyt. Treeni on ollut siksi aika lyhyt, joten kierrosten määrän kasvattaminen ei tule olemaan hankalaa seuraavan 8-9 viikon aikana. Viimeistään siinä vaiheessa, kun treeni kestää tunnin, koetan panostaa enemmän portaiden juoksemiseen. Nyt se ei vielä oikein suju ylös asti.

Minäkin juoksin viimeisen kierroksen

Kauniaisten portaat ovat tosiaan kuuluisempien Jättärin portaiden pikkuveli. Niissä on 214 askelmaa, mikä on ainakin meikäläisen kunnolle ihan sopiva määrä. Olen käynyt Kauniaisissa nyt vain iltaisin, ja ainakaan silloin siellä ei ole ollut ruuhkaa. Molemmilla kerroilla on ollut muitakin paikalla, mutta kaikki ovat mahtuneet hyvin tekemään treeniään omaan tahtiinsa. Jättärillä tuntuisi joskus olevan portaissa aika ryysis. Jos siis kaipaat vaihtelua tai asut muuten vaan tosi Espoossa, niin Kauniaisten portaat voivat olla ihan varteenotettava vaihtoehto Jättärille.

Missä ovat Suomen parhaat portaat? Levillä on ainakin pitkät ja vittumaiset portaat ja Pispalan portaat ovat myös aika maineikkaat. Niissä en ole vielä ikinä ollut, mutta mieli kyllä tekisi.

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Mitä mä taas täällä teen?

Kaksi vuotta sitten kävin Imatralla julistamassa itseni Suomen huonoimmaksi maastotriathloniksi. Koska kisa meni silloin "vähän" kehnonlaisesti, mietin usein revanssin mahdollisuutta. Vielä talvella luulin ehtiväni opettelemaan maastopyöräilyä ja pyysin XTerra-maastotriathlonkisan (joka on siis sama kisa kuin Base Camp oli 2015) synttärilahjaksi.

Tässä vaiheessa linssilude vielä hymyilee nähdessään kameran.

Mutta kevät kuluikin kissa sylissä sohvalla istuen ja valittaen, kuinka töissä on rankkaa. En nyt kuitenkaan voi ihan vakavissani väittää, että minulla olisi mikään varsinainen ruuhkavuosi. Tai voisin, mutta kaikki lapselliset varmaan kuolisivat huutonauruun. Joten totean vaan, että enpäs treenannutkaan.

Ja eiku menoks! Muuten olisikin tullut kylmä.

Triathlonintoni on ollut treenin puutteesta johtuen koko kevään lähellä nollaa. Rogan kaltaisia höntsäkisoja on ihan kiva vetää, mutta triathlonissa pitää mennä koko ajan kovaa. Ja koska en pääse niin lujaa kuin joskus ennen, niin ei kiinnosta. Eikä kiinnostanut sunnuntainakaan.

En oo lähellekään vika!

Hyppäsin kuitenkin kiltisti Jukolan voittajan ratkettua Hondan kyytiin ja karautin kohti Imatraa. Koetin psyykkailla itseäni kisafiilikseen koko kolmen tunnin matkan ajan, mutta en nyt voi väittää onnistuneeni. Naisia oli kisassa mukana vain 14, joten tiesin häviäväni taas. Se ei suoraan sanonottuna motivoinut ihan kamalasti. Mutta ei ole lahjahevosta suuhun katsominen tai lahjakisasta pois jäämän. Joten niin sitä minäkin vaan loikkasin kylmään Saimaaseen vähän ennen klo 12.

Idoli menee ohi. Mutta se osaakin kaiken muun ohessa pyöräillä.

Uinti sujui paremmin kuin vuonna 2015, eli en ollut viimeinen. Ei se kuitenkaan hyvin sujunut, koska 1500 metrin uimiseen meni yli puoli tuntia. Alla oli tältä keväältä vain yksi avovesiuinti, mikä saattoi osaltaan vaikuttaa asiaan. Helppo ei ole muutenkaan sana, joka tulee uinnista ekana mieleen. Mieleen tuleva sana saattaa sen sijaan alkaa veellä.

Tässä taidan ulista jotain kipeästä selästä ja keskeyttämisestä, kun on niin iloinen ilme.

Muistin tänä vuonna ottaa geelit T1:ltä mukaan pyöräilyyn, mikä sekin on parannusta edelliseen kertaan. Minulla ei ole vahvoja muistikuvia vuoden 2015 pyöräilyn alusta, mutta eilen ainakin hapotti. Kun maastoon päästyäni alkoivat perässä tulleet ja toisella kierroksella olevat ohitella minua, laski tunnelma lopullisesti pakkasen puolelle. Koin olevani lähinnä tiellä ja ihan väärässä seurassa. Kurjuuden kruunasi luultavasti kylmän veden takia krampannut selkä.

Juoksuun lähdössä. Ilme on keskittynyt? :D

Olen taannoisen kisavideoni ansiosta jonkinlainen puolijulkkis ainakin kisan järkkäreiden joukossa. Nyt on ihan pakko tunnustaa, että olisin varmaan keskeyttänyt ekan pyöräilykierroksen jälkeen ilman heidän tsemppaustaan. Eihän sitä kehtaa lopettaa, kun julistetaan kaikkien maastotriathlonistien sankariksi. :D Anteeksi, kun kiroilin niin kamalasti, kun tsemppasitte. Minä uin silloin vielä aika syvissä vesissä, vaikka uintiosuus olikin jo loppu.

Yksi järkkäreistä oli kysynyt Supersuunnistajalta, kiroilenko aina niin paljon. Onneksi Ääsääs oli tahdikas ja kertoi, että olin sillä hetkellä aika huonolla tuulella. Mutta oikeasti minä kiroilen vain silloin, kun minua ottaa tosi kovasti päähän. Yleensä olen ihan mukava.

Ylämäkikuvat onnistuivat, kun kohde oli lähes paikallaan. :D

Kuin ihmeen kaupalla fiilikset kuitenkin alkoivat hiljalleen kohota. Siihen auttoi järkkärien tsemppausten lisäksi Supersuunnistajan huutelemat väliajat: vähän fanittamanikin seikkailu-urheilun supermonilahjakkuus A ohitti minut vasta varsin myöhään ja oli kympin pyöräilyn jälkeen minua vain kuutisen minuuttia edellä. Eka kierros menikin yllättävän hyvin noin kolmeen varttiin. Kahdella seuraavalla kierroksella meni vähän kauemmin, mutta Supersuunnistaja sai silloinkin väliajat ja erot edellisiin kuulostamaan siedettäviltä.

Imatralla sataa aina. Mutta oli siellä myös vihreää!

Kun pelottavat ohittelut loppuivat tokan pyöräilykierroksen loppupuolella, totesin ajavani ainakin pyöräosuuden loppuun. Tänä vuonna reittimerkkien keräilijä oli niin tahdikas, että pysytteli kohtalaisen kaukana takanani eikä siten aiheuttanut minulle lisäpaineita - tai sitten hän ei uskaltanut ajaa puhe-etäisyydelle kuultuaan huhuja aiemmista ärräpäistäni.

Olihan noita mäkiä. Tämä oli yksi ikimuistoisimmista.

T2:lla minulla oli vielä tunti ja 20 minuuttia aikaa juosta eka 5 km kierros ennen cut offia, joten minulla ei ollut enää mitään (teko-)syytä keskeyttää. Lähdinpä siis hölkälle. Juoksu olikin ihan yllättävän mukavaa vaikkakin ihan kamalan rankkaa. Reitti oli paljon hauskempi kuin vuonna 2015. Kaksi vuotta sitten juoksu kulki vain teitä ja latupohjia pitkin, mutta nyt reitille oli lisätty suota ja polkua. Lisäksi pääsimme käymään varmaan jokaisen Rauhan supan pohjalla, mikä oli omalla tavallaan aika lystikästä.

Maaliin tulin puolisen tuntia edellisen kisaajan jälkeen järkkärien taputusten saattelemana. Kaikki järkkärit olivat taas kerran tosi ihania ja kannustavia, eikä tällä kertaa tarvinnut edes neuvotella maalin pitämisestä auki.

Tein maalissa hienon tuuletusloikan, mutta Ääsääs oli teknisten ongelmien
 pauloissa eikä saanut sitä ikuistettua.

Jos et ole koskaan kokeillut maastotriathlonia, niin kannattaa kokeilla. Jos osaat maastopyöräillä, se on varmaan tosi kivaa. Ja jos et osaa, se on tosi kasvattavaa. Minä päätin eilen, etten oikeasti enää osallistu yhteenkään maastotriathloniin ennen kuin opettelen maastopyöräilemään. Ja siinä puuhassa voi mennä aikaa.

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Supersuunnistaja maistelemassa

Vuoden ehdottomasti kreisein kisa on Beerway to Hell. Se on kaikkiein kovimpien (ja janoisimpien) tunkkaajien äärimmäinen taisto, jossa noustaan Malminkartanon Jätemäen huipulle 15 kertaa ja juodaan viisi olutta. Kisa on saanut vaikutteita kahdesta muusta hienosta urheilulajista: kaljamailista ja Stairway to hellistä.

Pelivälineistöä

Kilpailu alkaa puolen litran oluttökin nautiskelulla (naisilla 0,33 l ja saa olla myös siideriä), minkä jälkeen kuuluisa Fasaaninousu tunkataan kolme kertaa ylös. Tämän jälkeen virvoike ja kolme kierrosta toistetaan vielä neljästi, jolloin yhteistulokseksi tulee 1 km nousua ja 2,5 litraa olutta. Nami nami.

Minä olisin muuten osallistunut, mutta 15 kertaa Jättärin päälle kuulostaa vähän liian hurjalta - varsinkin kun sunnuntaina pitäisi kisata triathlonissa. Siksi minä päädyin tänä vuonna juoppokuskiksi ja tuo meidän perheen enemmän ylämäkiä ja vähemmän oluenjuontia harrastanut puolisko lähti starttiviivalle.

Eka virvoke nautittu. Eiku mäkeen!

Beerway to Hell kisattiin noin 4 h sitten. Annetaan toki vielä tukevassa humalassa olevan Supersuunnistajan itse kertoa lisää. :)

No, oliko kivaa?

No, oli.

Oliko olut hyvää?

Yllättävän hyvää. Vehnäoluiden kanssa ei ollut mitään ongelmaa, mutta amber lager oli aika hankala. Olin yllättynyt, miten vähän ongelmia juomisesta tuli.

Supersuunnistaja joi itsensä niin puheliaaksi, ettei hän meinannut ehtiä juoda

Oliko rankkaa?


Ei ollut. Ylämäki rajoitti vauhdin aika tehokkaasti. Alamäkeen en taas uskaltanut mennä kovin kovaa. Joten fyysisesti ei ollut kovin rankkaa. Voi silti olla, että tuntuu huomenna pohkeissa.

Onko mahdollista, että huomenna tuntuu jossain muuallakin? ;)

Hyvin todennäköisesti pää ei toimi huomenna ainakaan aamupäivällä.

Kisakansaa rinteessä. Reiluina pilaan vain Ääsääsin mahdollisen poliittisen
uran näyttämällä hänen naamansa kyseenalaisen julkijuopottelun yhteydessä.

Missä vaiheessa oli vaikeinta?

Ehkä toinen ja kolmas nousu olivat pahimpia, kun minulla ei ollut vielä sauvoja. Kun otin toisen oluen jälkeen sauvat käyttöön, helpottui homma huomattavasti. Sitä ennen nousut sattuivat selkään.

Oletko tyytyväinen loppuaikaasi?

Tavoite oli 1:20, joka ylittyi puolitoista minuuttia. Aikaa kului hieman liikaa oluen juontiin. Mutta minimitavoite eli ei oksuja täyttyi kuitenkin hienosti.

Jopa introvertti tuulettaa viiden oluen jälkeen.

Mitä mieltä olet noin muuten alkoholin ja urheilun yhdistämisestä?

Sanoisin, että kisa olisi ollut tylsempi ilman alkoholia. Mutta älkää lapset kuitenkaan yrittäkö perässä. Tämä on tyhmien aikuisten laji. :)

Loppuun hauska knoppitieto: Tämä kisa on energiankulutukseltaan lähes +-0. 2,5 litrassa olutta on noin 1250 kcal ja ainakin Supersuunnistajalla kärähti kisassa vähän alle 1400 kcal. Tosin kisan jälkeen kekkulissa saattaa mennä ihan huomaamatta puoli paketillista keksejä.

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Sprinttiroga aurinkoisessa Naantalissa

Meillä on ollut Vuorikiipeilijä M:n kanssa koko kevään vaikeuksia saada aikataulut sopimaan yhteen. Viime sunnuntaina molemmilla oli kerrankin mahdollisuus uhrata pyhäpäivä rogainingin jumalille. Turun Metsänkävijät järkkäsivät Naantalissa 2 tunnin sprinttirogan, minne me osallistuimme. Edustimme minun ilmosekoiluni takia meidän suunnistusseuraamme, mikä oli tavallaan aika hauskaa: ennen kisaa TuMe hehkutteli kisan FB-sivulla, kuinka edustusta on tulossa monesta seurasta, mm. Närpes OK:lta. Joo. Toinen meistä on kotoisin Itä-Suomesta (eikä edes seuran jäsen) ja toinen Helsingistä. Molemmat ovat kaikkea muuta kuin "oikeita" suunnistajia. Eikä kumpikaan ole edes ruotsinkielinen, vaikka seura onkin FSO:n jäsen. Passeli edustusjoukkue siis. :D

Lähdön hetki. Ekalle rastille pääsi kivasti peesaamalla

Sprinttikisoissa on suunnitteluaikaa ennen lähtöä yleensä vain vartti jos sitäkään. Tällä kertaa oli juuri se vartti, minkä aikana ehti päättää, minne suuntaan lähtee ja suunnilleen mitä rasteja hakee. Reittiä ei ehtinyt mitata tai piirtää. Toisaalta fiilis olikin vähän sellainen, että mitä jos vaikka lähdettäisiin soitellen sotaan. Ollaanhan tässä kuitenkin edustusurheilijoita, niin edustetaan sitten tyylillä.

Iloiset suunnistajat Naantalin kaduilla

Oman haasteensa suunnitteluun toi kartan jako kolmeen osaan. Koko alueesta oli tarjolla yleiskartta mittakaavassa 1:20 000, ja parista läntistä isolla kartalla suunnistuskartat mittakaavoissa 1:10 000 ja 1:5 000. Pikkulänttien rastit näkyivät vain pikkukartoilla. Otti oman aikansa hahmottaa, koska pienemmältä kartalta kannattaa pompata isommalle ja mihin isolla kartalla mahtaa silloin pelmahtaa. Tämän takia missasimme yhden 7 pisteen rastin, koska katsoimme vain isompaa karttaa. Juoksimme pienemmälle kartalle merkatun rastin ohitse, koska kumpikaan ei muistanut sen olemassaoloa.

Rastejakin löytyi

Muuten suunnistus sujui vallan mallikkaasti, ja ainoa isompi pummi tuli, kun jouduimme kiertämään kartalle merkkaamattoman raksatyömaan. Pientä optimointia olisi parin rastin lähestymisessä voinut harrastaa, mutta mitään isompaa katastrofia viime kesän SM-rogan tyyliin ei tullut. Olimme myös valkanneet aika sopivan pituisen reitin.

iloiset suunnistajat Naantalin metsissä

Vuorikiipeilijä M varoitteli jo ennen kisaa olevansa todella huonossa kunnossa, mutta en ottanut hänen höpöttelyjään kovinkaan vakavissani. Hänellä on tapana väittää olevansa milloin mitäkin - ja juosta minut silti mennen tullen kebabkiskalle. Tällä kertaa kävikin ihan oikeasti niin, että M:ltä meinasi loppua puhti kesken kisan. Minä pääsin olemaan oman elämäni Amelie ja panin hyvän kiertämään: Supersuunnistajallahan on tapana vetää minua perässään narussa ja työntää ylämäissä. Nyt minä pääsin kerrankin olemaan joukkueen "kovakuntoinen" ja tarjoamaan apua. Käskin Vuorikiipeilijä M:n nappaamaan kiinni repustani aina, kun juoksimme leveämmillä teillä. Pienellä vetoavulla hän jaksoikin hölkötellä minun mukanani kaikille isojen pisteiden rasteille ja kunniakkaasti maaliin asti. Myöhästyimme minuutin, mutta se johtui enemmänkin minun pienestä paluumatkan pummistani kuin vauhdistamme. Muutama kakkosen rasti jäi hakematta ajanpuutteen vuoksi, mutta ne olikin ajateltu haettavan, jos aikaa vahingossa sattuisi jäämään.

Polku rantaniityllä

Pisteitä kertyi 85, mikä oikeutti sijaan 8/20. Missattu seiska, sakot tai hakematta jääneet kakkoset eivät harmita, koska meitä edeltäneellä joukkueella oli 18 pistettä enemmän. Eli olimme selkeästi "ensimmäinen paskoista joukkueista" kärjen ollessa ihan omaa luokkaansa.

Jee! oikea kivi löytyi ihan heittämällä.

Tuolta voi katsella joukkueiden reittivalintoja kartalta. Ratamestari onnistui, koska joukkueet ovat valinneet jokseenkin eriäviä reittejä. Tuloksia voi ihmetellä tuolla.

Oli muuten aikamoista pessimismiä laittaa pitkät housut kisaan. Sortseja tuli aika ikävä kuumilla kallioilla. Naantali lunasti maineensa Suomen aurinkoisimpana kaupunkina. Kyllä Muumien kelpaa!

lauantai 3. kesäkuuta 2017

Supersuunnistaja Salpausselällä

Huhhei! Mulla on ollut niin kiire töiden ja uuden kodin rempan kilpailuttamisen kanssa, että hyvä, kun olen ehtinyt edes urheilla. Mutta nyt olen ITIL-sertifioitu ja remppakin alkaa ihan pian. On siis aikaa sporttailla enemmän ja muistella myös menneitä.

Viime viikon viikonloppuna järkättiin ensimmäinen Salpausselkä Trail Run, ja Supersuunnistaja meni sinne köpöttelemään maratonin. Kisa oli samaan aikaan Karhunkierroksen kanssa, mikä varmaan verotti osallistujissa. Matkoja oli kuitenkin tarjolla kolme: 13, 21 ja 42 km. Viime viikolla ei myöskään satanut lunta, niin mikäs sitä juoksennellessa. Mutta annetaan herran itse kertoa kisasta lisää.

Lähdön hetki. Kuva: Salpausselkä Trail Run

No, oliko kivaa?

No, joo.

Oliko mäkistä?

Oli. Taitaa olla yksi mäkisimmistä polkujuoksumaratoneista Suomessa. Vaarojen maratonilla saattaa olla enemmän nousumetrejä. Salpausselän mäet olivat kyllä hemmetin jyrkkiä.

Miten muuten kuvailisit reittiä?

Jonkun verran juostiin latupohjaa, mutta selkeästi vähemmän kuin pelkäsin. Varmasti 90 % oli single trackia. Pohja oli hyvä, koska Salpausselällä on hiekkapohja.

Siinä menevät Ääsääs ja toinen herra söpösti rinnakkain
CompressSportin säärystimissään. Kuva: Salpausselkä Trail Run

Valitsit ainakin asuasi hartaudella. Menikö valmistautuminen muuten hyvin?

Meni. Ehkä olisi voinut keventää vähän enemmän. Jostain syystä jalat eivät olleet ihan kevyet.

Miten kulki?

Reilu 35 km kulki ihan jees. Lopussa, kun tuli suppamaasto ja reitti oli vedetty jokaisen supan kautta, voimat hyytyivät ja etureidet kramppasivat jopa kävellessä.

Jaksaa! Jaksaa! Mäkiä reitillä oli muutama, mm. hiihtokisoista tunnettu
intiaanikukkula. Kuva: Salpausselkä Trail Run

Salpausselkä Trail Run oli uusi tulokas poljkujuoksukesässä. Miten järjestelyt toimivat?

Mun mielestä ihan hyvin. Reitin merkitsemisen ja tulospalvelun kanssa oli kai jotain ongelmia, mutta itse en kärsinyt niistä. Minä eksyin yhdessä kohdassa puolen minuutin verran, mutta onneksi perässä tullut paikallinen juoksija tiesi, minne piti mennä. Jotkut olivat kuulemma eksyneet enemmänkin.

Suosittelisitko kisaa tai lähtisitkö uudestaan?

Joo, suosittelen. Kisamaksu on edullinen: 35 euroa. Siihen ei sisälynyt mitään turhaa, vaan pelkkää palvelua. Kai sitä on itsekin pakko lähteä uudelleen, jos kisa sopii ohjelmaan, kun sain palkinnoksi ilmaisen osallistumisen ensi vuodelle (toim. huom. Supersuunnistaja oli kolmas. TJEU)

Jee! Podiumilla! Kuva: Salpausselkä Trail Run

Kesä on vasta aluillaan. Mitä tapahtumia olet suunnitellut remppailun lomaan?

Puolentoista viikon päästä kisataan Beerway to Hell. Muuten en ole vielä suunnitellut mitään. Nuuksio70 Trail Ultran aikaan kesä on jo ohi. ;)

tiistai 23. toukokuuta 2017

CSS-testi

Eilen oli aika väsynyt ja urheilullisesti hyvin nihkeä päivä.Teki mieli lintsata uintitreeneistä, koska luvassa oli märkkäriuintia. Uimahallissa märkkärillä uidessa tulee aina ihan pirun kuuma. Mutta koska olin sunnuntaina liimaillut kaikki märkkärin viime kesän reiät, kokosin itseni sohvalta ja painelin uimahallille.

Unskilla ja Svantella on joskus erimielisyyksiä siitä, montako
kissaa mahtuu kiipeilypuun koriin.

Jo märkkäriä pukiessa tuli kuuma, ja uinti sen kanssa oli just niin perseestä kuin muistinkin. Mutta tulipahan taas otettua tuntumaa kokovartalokortsuun.

20 min märkkäröinnin jälkeen uimme CSS-testin. Siinä uidaan ensin 400 m ja verrailun jälkeen 200 m. Kun matkojen erotus jaetaan aikojen erotuksella, saadaan laskennallinen satasen uintiaika pidemmällä matkalla.

Minulla ja pojilla on joskus erimielisyyksiä siitä, montako ihmistä mahtuu sohvalle.

Kuten jo mainitsin, olin vielä ihan väsynyt giron polkemisesta. Uintitestikin tuntui menevän päin prinkkalaa. Muutama vinsta vielä kulki, mutta loppuajan sai uida ylämäkeen. Olin todella yllättynyt, kun tänään katselin tuloksia: testin tulos on parantunut edellisestä (tosin parin vuoden takaisesta) useamman sekunnin.

  • 400 m: 7:23
  • 200 m: 3:28
  • CSS: 1:53
Laskeskelin huvikseni, paljonko satasen ajakseni tulee helmikuisen 30 min uintitestin tuloksesta. Siitä sain laskettua sataselle ajan 1:52. Sekunnin voi katsoa olevan sitä huonoa päivää, joten aika hyvin tuo CSS-testi tosiaan pitää paikkansa. Ja minä olen vähemmän paska uimari kuin joskus ennen.