maanantai 25. joulukuuta 2017

Joululahjoja itselle eli oho, ilmosin!

Joulukuussa tuli naksuteltua kaksi ilmoitautumista lisää ensi keväälle ja kesälle. Ensimmäisenä lunastin järkkärin ilmaispaikkani Bodom Nightille: sekä Bodom Trailissa että Nuuksio Classicissa järkkärit saavat halutessaan paikan seuraavan vuoden kisaan. Minä olin jo viime vuonna järkkäröimässä molemmat päiväkisat (eli Boodom Team sekä Bodom Trail) ja juoksemassa iltavuorossa. Tämä oli niin toimiva konsepti, että päätin toistaa kuvion. Yön kymppi on muutenkin sopiva matka kauden aloitteluun: Bodom Night kisataan heti vapun jälkeen 4.5.

Kuvituksena kuvia jouluaaton pyörälenkiltä

Toinen kisahankintani tapahtui vähän veronpalautusten tultua: sain vihdoinkin aikaiseksi ilmoittauduttua Finntriathlon Leville, kun Jaanaba julisti itse ilmoittautuneensa. Olemme sopineet hankkivamme majoituksen yhdessö, niin pitihän minunkin saada vihdoin aikaiseksi ja hankkia itse kisa, mitä varten Levillä majoittuisin.

Tämä Kivenlahden kallio on yksi lempipaikoistani Espoon Rantaraitilla.

Kävin Levillä kisaamassa jo 2015, mutta silloin uintimatkaa lyhennettiin kylmän veden takia ja minulta turposi polvi jossain Kätkätunturilla. Toivottavasti ensi kesänä saan täyden uinnin ja eheämmän juoksun. Ihan hirveästi en mitään aikatavoitteita ole vielä miettinyt. Olisihan se ihan kivaa alittaa 8 h, mutta en nyt ainakaan vielä usko siihen. Katsotaan sitten keväällä. Hommahan riippuu aika pitkälti minun pyöräkunnostani. Mun 2015 ajalla olisi päässyt kolmanneksi myös vuosina 2016 ja 2017. Uijui. Pitäisikö alkaa himoita podiumpaikkaa? :)

Pyöräily oli kivaa niin kauan kun pysyimme rannan läheisyydessä, missä oli sulaa.

Viimeisimmän hankinnan naksutteli eilen Supersuunnistaja. Minä osallistuin toimitukseen päättämällä joukkueemme nimen. Tammikuussa hurha rogainingjoukkue Muumien Taikatalvi lähtee taas kerran loppiaisrogainingin 8 h sarjaan. Pientä antikliimaksia aiheuttaa tämänhetkinen säätiedotus: loppiaisrogaa on perinteisesti kisattu infernaalisessa pakkasessa. Tällä hetkellä ei ole luvassa edes miinusasteita!

Rantaraittiin on saatu tänä vuonna muutama hieno lisäpätkä.

Joulu on kulunut kotosalla kissojen kanssa. Kävimme eilen Supersuunnistajan kanssa maastopyörillä 3 h lenkillä. Lenkin oli tarkoitus olla vain parituntinen, mutta yllättävän liukas sää ja minun nastattomat renkaani pidensivät lenkkiä tunnilla. Rannassa oli vielä mukavan sulaa, mutta paluu pohjoisen kautta aiheutti vähän liikaa liukkaita vaaratilanteita. Supersuunnistaja kyllä pelkäsi liukkaita enemmän kuin minä - ja minä olin sitten se, joka pannutti kolmesti. Varsinkin viimeisen pyllähdyksen sattuessa saattoi joulurauha olla hetken aikaa tuntematon käsite. Mutta kai sitä vähän saa ärähtää, jos sattuu? Tänään perhesopu on pysynyt yllä koko päivän, koska Supersuunnistaja suuntasi Esportiin polkemaan mukavasti sisätiloissa (hän totesi eilen, ettei hänen kertakaikkiaan pitäisi polkea talvella ulkona) ja minä menin ulos juoksemaan - eilisestä viisastuneena nastojen kanssa. Siihen fillariinkin pitäisi vaihtaa gummit ennen seuraavaa lenkkiä.


perjantai 8. joulukuuta 2017

Itsarihölkät

Tämä viikko oli hauska: ei ne kaksi maanantaita, mutta ne kaksi perjantaita! Keskiviikkona oli myös viikon ensimmäinen sunnuntai ja Espoo Trail Run -päivä.

Espoolainen tuulipukupariskunta iskee jälleen! Ja tsiigatkaa, mikä numerotuuri!

Espoo Trail Run on polkujuoksusarja, joka juostaan kerran kvartaalissa Espoon keskuspuistossa. Suomen täyttäessä sata vuotta oli talvikisan vuoro. Minä olin mukana ensimmäistä kertaa, mutta Supersuuunnistaja on kisassa jo vanha konkari. Minä olin tällä kertaa mukana, koska osallistuminen kuului minun Jukola-kouluuni, joka on Espoo Trail Runiakin järjestävän Akilleksen järkkäämä. Saatanpa mennä toistekin.

14 km kisa starttasi 10 min ennen meitä. Ääsääs on tuo oranssi toisessa laidassa.

Kisa juostaan 7 km lenkkinä ja sen voi kiertää joko kerran tai kahdesti. Meillä on yleensä tapana, että Supersuunnistaja valitsee pidemmät matkat ja minä lyhyemmät. Niin kävi tälläkin kertaa. Tämä on yleensä aika toimiva setti, koska silloin kenenkään ei tarvitse odotella maalissa kauaa.

Meidän startti

Säähän oli mitä mainioin: lunta sateli sopivasti juuri juhlapäiväksi ja aurinko pilkisteli kivasti oksien raosta. Olisi ollut synti jäädä kotiin. Sen verran oli pakkasta ja mustaa jäätä, että nastat tulivat tarpeeseen. Mutta ei ollut kuitenkaan liian kylmä, että kaikki kivat mutalätäköt olisivat jäätyneet. Espoon villi luonto näytti siis kaikki parhaat ja haastavimmat puolensa.

Alussa oli vähän nousua, jotta tuli kunnolla lämmin.

Kisa itse sujui ihan kivasti. Taisin kerrankin onnistua vauhdinjaossa aika hyvin, enkä juossut itseäni hapoille kahden ensimmäisen kilometrin aikana. Olin jälleen kerran alamäkispesialisti ja tein suurimman osan ohituksistani kallioilta laskeutuessa. Paino on voimaa ja ylipaino on ylivoimaa. Tai sitten vaan nastojen puute aiheutti kanssakisaajissa akuuttia nössöilyä.

Metsä oli lumisine puineen suorastaan satumainen. Valitettavasti katse pysyi
aika pitkälti polussa. Onneksi otin kuvia. :D

Minä olin naisten seiskalla 20. ja Supersuunnistaja hölkkäsi hienosti miesten 14 kilometrillä seitsämänneksi. Minun päätavoitteeni oli ehtiä maaliin ennen Supersuunnistajaa, missä onnistuin hienosti, vaikka seiska starttasikin 10 min pidemmän reitin juoksijoiden perään. Tuloksia voi ihailla tarkemmin Akilleksen sivuilla.

Polkuselfie: minun perässäni tuli jengiä ja osa sinne jopa jäikin.

Nykyään bloggaaminen on muuten hurjan haastavaa, koska perheemme uusin kuvituskissa on kovempi näppikselläkävelijä kuin kukaan edeltäjänsä. Nyt neiti onneksi viihdyttää itseään AA-paristolla näytön takana, joten taisin saada tämänkin jutun loppuun ilman suurempaa häiriötä. Esittelen jossain välissä rasavillin kakaramme paremmin blogissakin, kuten aiemmatkin kisut. Aiempia kissapostauksia voi pahimpaan karvahanuripuutteeseen etsiä uuden tunnisteen kuvituskissa alta.

tiistai 5. joulukuuta 2017

Tarina mönkään menneestä työmatkasta ja todella kiltistä aviomiehestä

Keksin keväällä idean, että juoksen kerran kuussa töihin, ja lisään juoksumatkaa joka kerta kilometrilla. Nyt joulukuussa on menossa kolmas kuukausi, ja tällä kertaa minulla oli matkana 6 km. Kiltti Supersuunnistaja piirsi minulle reitin eilen, kun olin uintiharkoissa, ja lähetti sen minulle gpx-tiedostona. Hyvää palvelua.

Aamulla heräilin kaikessa rauhassa, ja lähdin juoksemaan kohti töitä vasta, kun Supersuunnistaja palasi aamulenkiltään. Matka lähti ihan kivasti (joskin tukkoisesti) liikkeelle. Kun olin enää alle 2 km päässä Innopolista, tajusin unohtaneeni toimiston avaimet kotiin. Toimistolle olisin saanut väliaikaisen kulkulätkän respasta, mutta samassa avainnipussa oli avaimeni kaappiin, missä säilytän Innopolissa asuvia suihkukamojani.

Kilttinä miehenä Supersuunnistaja tarjoaa myös päivän kuvituskissakuvat

Soitin hetimiten Supersuunnistajalle ja kysyin, mahtoiko hän olla vielä kotona. Hän vastasi "lähteneensä juuri". Kerroin pulmani ja kysyin, voisiko hän palata kotiin, hakea avaimeni ja tulla autolla työpaikalleni. Supersuunnistaja totesi silloin myöhästyvänsä palaverista, mutta oli kuulemma jo jäänyt pois bussista. Luonnollisena reaktiona tähän, minä aloin nalkuttaa, että miksi hän nyt niin meni tekemään ja ei olisi tarvinnut saatika pitänyt. Mitäs sitä nyt turhaan kiitollisena olemaan.

Koska Supersuunnistaja ei ollut enää bussissa, niin sovimme tapaavamme Innopolin pihalla, minne minä saavuin ensimmäisenä. Odottelin pihalla jonkin aikaa. Kun Supersuunnistajaa ei alkanut kuulua, soitin kysyäkseni, missä hän menee. Hän oli kuulemma juuri lähtenyt kotoa (tällä kertaa oikeasti). Selvisi, että aiemmin soittaessani hän oli ehtinyt ajaa bussilla jo useamman pysäkinvälin. Jäätyään bussista, hän oli kävellyt pari kilsaa kotiin hakemaan avaimia ja oli siksi vasta ehtinyt hypätä autoon.

Unski auttaa bloggaamaan kädestä pitäen

Lopulta, Supersuunnistaja kurvasi Innopolin pihaan pari minuuttia ennen palaverinsa alkua. Minä parkkeerasin auton Supersuunnistajan rientäessä Innopolin aulaan hoitamaan palsuaan puhelinkonffana. Skype toimi kuulemma surkeasti puhelimesta. Pahoittelin tapausta Supersuunnistajalle suihkuttelun jälkeen Whatsaappilla. Hän vastasi, että "inte ditt fel". No, öö, oikeastaan kyllä oli. :D

Sattuneesta syystä en juossut kotiin, joten sain työmatkajuoksunkin vain toiseen suuntaan. Tekisi mieli tehdä tämän kuun haaste vielä uudelleen kunnolla ja molempiin suuntiin. Samalla voisi harjoitella tavaroiden mukaan ottamista. Ja olla kiitollinen kiltistä miehestä.

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty

Tämä viikonloppu on ollut täynnä polkujuoksua, vaikka en ole juossut metriäkään. Ensi vuoden Bodom Trailin ja Nuuksio Classicin järjestelyt käynnistettiin suunnitteluleirillä Nuuksion Karhunpesässä.

Maisema karhunpesästä lauantaina

Koska teen työkseni asioiden järjestelyä, asiakaskommunikaatiota ja muuta kaaoksen hallintaa, haluan tottakai jatkaa samaa hommaa myös vapaa-ajallani. Eksyin mukaan Nuuksio Classicin talkooporukkaan puolivahingossa muutama vuosi sitten, kun ajattelin, että voisin olla jotenkin hyödyksi kisan katselun ohella. Hiljalleen olen innostunut tapahtumajärkkäilystä enemmän ja enemmän, ja nykyään olen mukana "peruskalustossa", joka pyörittää koko kisapalettia.

Alussa pääsimme askartelemaan myös vähän merkkitikkuja.

Kilpailijat tuntuvat yleisesti arvostavan järjestelijäporukkaa, ja on ollut kiva lukea palautteita iloisista toimitsijoista kisareitin varrella. Parannusehdotuksetkin tulevat kisapalautteissa yleensä todella rakentavasti, joten kisoja on oikeasti todella hauskaa järkätä: itsekin tulee väkisin iloiseksi, kun huomaa, kuika paljon iloa saa aikaan juoksijoiden keskuudessa. Moni ei siti varmaan tiedä, kuinka paljon hommia suuren juoksutapahtuman järjestely vaatii, tai että Bodom Trailia ja Nuuksio Classicia aletaan järjestellä jo edellisen vuoden puolella.

Innokasta suunnitteluporukkaa

Koska koko järkkäriporukka tekee tapahtumia palkatta ja rakkaudesta polkujuoksuun, on tärkeää, että järkkäily on myös kivaa, eikä vain stressaavaa. Tämän viikon suunnitteluleiri alkoi yhteislenkillä (jolle minä en osallistunut, koska totesin tarvitsevani enemmän pitkiä yöunia ja rauhallista aamua) ja jatkui senkin jälkeen varsin leppoisasti tutustumisen ja lounaan merkeissä. Ruokailtuamme aloimme kunnolla hommiin, ja jakauduimme neljään työryhmään. Ryhmien tavoitteena oli dokumentoida ohjeita ja aikataulua ja aiheina olivat:

  • maasto
  • kisatoimisto
  • kisakeskus
  • viestintä
Bodom Trailin reitti on käsitelty, nyt puhutaan Classicista

Minä päädyin viestintäryhmään, ja me työstimme loppuillan yleisiä viestintäohjeita ja Bodom Trailin some- ja viestintäkalenteria. Nyt on nätisti ylhäällä, koska pitää tiedottaa mitäkin, että juoksijat saavat kaiken tarvitsemansa tiedon. Ja siinä sivussa nostattelemme fiilistä ja julkaisemme spekulaatiota ja kivoja juttuja kärkijuoksijoista.

Muutkin ryhmät dokumentoivat omia tehtävälistojaan ja muistettavia asioita. Aikaisempina vuosina on ollut hieman ongelmana, että perimätieto lepää lähinnä konkareiden muistissa. Tämän viikonlopun tavoitteena oli ensisijaisesti korjata tämä epäkohta. Päätimme myös molempien tapahtumien yhteislenkkien ajankohdat ja järkkäri- ja talkooporukat saivat molemmille tapahtumille omat keskusteluforumit. 

Sama maisema sunnuntaina. Etelä-Suomen talvi on vähän tällaista nykyään.

Tähän aikaan vuodesta järkkäily on vielä mukavan leppoisaa, mutta lähempänä kisaa työn määrä kasvaa ja innokkaimmat vastuunkantajat painavat kisaviikonlopun duunia kellon ympäri muutamien tuntien yöunilla. Mutta mikäs siinä puuhastellessa, kun on loistava tiimi ympärillä!

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Hämäläisille se on lammi.

Eilen rogattiin Liesjärven kansallispuistossa, missä on tsiljoona lammia. Hämäläisille kun tuo järveä pienempi vesistö on nimenomaan lammi eikä lampi. Pääsimme siis kiertämään Lounais-Hämeen Rastin järjestämässä Louna-Rogainingissa Peukalolammin ja Hangaslammin. Lähellä olisi ollut tarjolla myös mm. Karkauslammi, Lahnalammi ja Tartlammi. Hassuja nuo hämäläiset.

Alussa oli ruuhkaa aina ekalle rastille asti

Tällä kertaa "me" tarkoitti minua ja Supersuunnistajaa. Pääsimme siis taas vaihteeksi viettämään märkään metsään sitä kuuluisaa laatuaikaa. Supersuunnistajan treeniohjelmassa luki lauantaille 20 km lenkki, joten sellaista lähdettiin suunnittelemaan. Tämä oli ehkä hieman kunnianhimoista, koska suunnitellessa tulee mitattua reittiä vähän sinne päin, joten matkaa arvioidessa kannattaa olla ennemminkin pessimisti kuin optimisti.

Rastiselfie todisteeksi, että kävin 5 m päässä, kun leimattiin

Reisillehän se reittisuunnittelu sitten menikin. Tunnin kohdalla olimme vielä aikataulussa, mutta puolivälissä olimme jo 12 minuuttia jäljessä. Lopussa jouduimme skippailemaan todella monta rastia, ja silti meille tuli hitonmoinen kiire maaliin. Aikaa taisi jäädä noin 20 sekuntia. Enemmän varaa olisi ollut, jollei minulla olisi mennyt viimeisessä lammikossa vettä neopreenisukan varresta sisään. Jouduin pitämään pienen huoltotauon tiellä ja ottamaan sukan pois jalasta, koska en osannut juosta sukassa kelluvan jalan kanssa.

Alkupuoliskolla minä sain juosta edellä ja määrätä nopeuden

Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin: yleensä olen Supersuunnistajan kanssa kisatessa lähinnä seuraneidin roolissa. Tällä kertaa pääsin olemaan jopa hyödyllinen: löysimme rastin numero 59 nopeasti, koska minä totesin, ettemme ole vielä tarpeeksi pitkällä järven päästä. Pysyin minä toki kartalla parin ekan tunnin aikana muutenkin, mutta en ollut varsinaisesti suunnistuksellisesti tarpeellinen. Viimeiset kaksi tuntia koetin olla vain kaatumatta, kun Supersuunnistaja hinasi minua köyden jatkona. Silloin minusta ei ollut enää oikein seuraneidiksikään - toimin lähinnä lisäpainona. Kaiken kukkuraksi kuminauhamme vielä meni ja katkesi eräällä metsäetapilla, ja jouduin tuunailemaan sen käyttökuntoiseksi.

Rastilla taas!

Ja sitten parhaaseen osioon eli spekutukseen: Olimme lopputuloksissa sijalla 28/68. Jos olisimme löytäneet viimeisen viiden pisteen rastin (jonka siis pummasimme ja sitten tuli kiire maaliin), olisimme pärjänneet minun Jukola-koulun opelleni. Koetin äsken kovasti keksiä parempaa reittisuunnitelmaa, mutta en kyllä löytänyt vielä yhtäkään, jolla olisimme saaneet samoilla kilometreillä yhtä paljon pisteitä kuin nyt. Pitäisi siis varmaan olla vain paremmassa kunnossa. No, ehkä ensi vuonna.

Hieman ennen puoliväliä halusin vetonarun käyttöön. Tuli tarpeeseen.

Kiitos järkkkäreille! Kivaa oli!

tiistai 14. marraskuuta 2017

Fillarijuttuja

Virittelin trainerini uuteen, uljaaseen pyörähuoneeseemme jo kuukausi sitten. Olen kuitenkin viettänyt aikaa sen päällä vasta muutaman hassun Paratiisihotellin jakson verran (Paratiisihotelli on ihan loistavaa satulakatsottavaa, koska siihen ei tarvitse keskittyä kamalasti, mutta se poistaa kuitenkin tylsyyttä tarpeeksi tehokkaasti). Trainerilla polkeminen on ihan persiistä.

Onni on oma pyörähuone, missä kaikelle urheilugearille on
oma paikkansa. Myös takaseinän sisustuselementti ilahduttaa
minua joka kerta, kun tulen kotiin.

Minulla puutuu ahteriosasto trainerilla todella nopeasti. Satulaa vasten olevat kehonosat kärsivät trainerilla paljon enemmän kuin ihan samalla satulalla ulkona poljettaessa. Tämä ilmiö on toistunut kaikkien kolmen traineriin kytkettyinä olleen fillarini kanssa. Syy ei siten voi olla satulassa itsessään. Luulen, että trainerilla fillari on ratkaisevasti staattisemmassa asennossa kuin maantiellä polkiessa ja siksi se on niin puuduttava.

Sen takia minä menen aina vaan mieluummin Esportiin spinnaamaan tai ulos polkemaan maasturilla. Trainerilla tulee poljettua oikeastaan vain silloin, jos mitään muuta fillaritreeniä ei vaan ehdi tehdä. Tunnen vähän huonoa omaatuntoa, kun trainerini jököttää keskellä lattiaa viemässä tilaa. Mutta nyt meillä on sentään pyörähuone, jossa fillari saa rauhassa vallata lebensraumia. Ennen se vei puolet työhuoneesta.

Uskoisitko, että tämä maalaismaisema on Espoosta?
Kehä II pörrää ihan kivenheiton päässä.

Siitäkin tulee vähän huono omatunto, kun en polje lajinomaista treeniä triathlonia varten. Spinningpyörässä ja maasturissa ajoasento on kuitenkin vähän erilainen kuin maantiepyörässä. Minä kun meinaan taas ensi vuonna vaihteeksi ihan oikeasti triathloonata, niin pitäisi varmaan hinkata kilsoja (tai tunteja, kun eihän tuo fillari tuosta mihinkään liiku?) ihan sillä maantiepyörälläkin.

Olen lohduttanut itseäni toistaiseksi sillä, että pk-kausi on aluillaan, ja on oikeastaan aika sama, millä tavalla minä sitä peekoota mätän, kunhan mätän. Maantiepyörää ja triathlonin ajoasentoa ehtii hieroa sitten joskus keväämmällä. Ja ulkona liikkuminen on kuitenkin aina hyvä juttu: raitis ilma ei ole koskaan tehnyt kenellekään mitään pahaa.

Kiva pikkutie Henttaalta Kuurinniittyyn.

Sitä paitsi tällä tasolla urheillessa, pitää kuitenkin olla ensisijaisesti hauskaa! Ja sitä minulla totisesti on, kun lähden summanmutikassa eksymään jonnekin päin Espoota. En yleensä vahingossakaan suunnittele reittejäni, vaan yllätän iteni joka kerta. Viimeksi viikonloppuna löysin itseni Nöykkiöstä yritettyäni päätyä Espoonlahteen. Pienen kunniakierroksen jälkeen ajauduin Puolarmaariin, mistä olikin jo ihan helppoa kurvata tutulle Rantaraitille ja pienen lenkin kautta kotiin. Kun päässä on vielä kypärä, jossa on ohimokaiuttimet ja siten polkiessa voi liikenneturvallisesti kuunnella musaa, viihtyy lenkillä niin kauan kuin jalat vaan jaksavat pyörittää.

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Raatojuoksu

Syyskauden viimeinen suunnistuskisa eli suunnistuspiireissä varsin tunnettu Raatojuoksu kisattiin viime viikonloppuna. Minä olin mukana nyt jo kolmatta kertaa. Ekan kerran olin kisaamassa 2012, kun Supersuunnistaja halusi kyydin Sipooseen. Viime vuonna kävin kisassa yksin, kun Ääsääs oli metsästämässä. Tänä vuonna meitä lähti Sipooseen ennätussuuri autolastillinen, kun yllytin mukaamme myös Vuorikiipeilijä M:n.

Suunnistuskisoissa on numerot yleensä "pyykkinarulla", mistä ne pitää
käydä itse poimimassa.

Koska Raatojuoksun helpoilla radoilla ei ole hajontaa, saatoimme tehdä Vuorikiipeilijä M:n kanssa yhteistyötä. Se saattoi tulla ihan tarpeeseen - niin mojovia pummeja saimme aikaan ihan kahdestaankin. Yksin kisatessa minusta olisi tullut varmaan vuoden raato (eli aikani olisi ollut 15 km voittoaika + 2,5 h). :D

Valmiina taistoon!

Viime vuonna raatojuoksu oli todella helppo suoritus, koska Sipoo oli kauttaaltaan kevyen lumen peittämänä. Tämä tarkoitti luonnollisesti sitä, että metsään muodostui kivoja rasteille vieviä polkuja. Meno oli kuin Jukolassa konsanaan. Tänä vuonna lumi oli korvattu mudalla, ja rasteille piti ihan osata suunnistaa.

Lähtöalue odottelee kilpailijoita

Ei meillä pelkkä rastinotto kussut, vaan perseilimme välillä oikein kunnolla ihan reittivalinnoissakin. Välillä kilpailuvietistä on enemmän riesaa kuin hyötyä: kun posottaa sata lasissa eteenpäin, ei ehdi jäädä miettimään, olisiko joku toinen vaihtoehto parempi. Ja tyhmästä päästä kärsii koko kroppa. Ja kaverinkin kroppa, jos kaveri ei tarpeeksi tomerasti sano, että mennäänkö sittenkin hei tänne.

Luen tällä hetkellä erilaisista persoonista kertovaa kirjaa Idiootit ympärilläni. Minun Raatojuoksusuoritukseni oli oikea oppikirjaesimerkki punaisesta ihmisestä: kaamea kilpailuvietin aiheuttama adrenaliiniryöppy, nopeita (ja välillä huonoja) päätöksiä, mutta periksi ei, perhana vie, anneta! Lopussa Vuorikiipeilijä M käski minun mennä menojani, koska hän ei jaksanut enää kuunnella minun hoputustani. Tulinkin sitten "loppukirini" ansiosta reilun minuutin häntä ennen maaliin. Mutta siihenkin minuuttiin mahtui 4 kanssakilpailijaa. Ja jokainen päänahka on minulle arvokas. Aina ja iänkaikkisesti.

Näin sankarimme saapuu lennokkaalla askeleella viimeiselle rastille!

En ollut maalissa mitenkään tyytyväinen päivän suoritukseen. Mutta onneksi illalla oli tarjolla kivaa ohjelmaa, niin pääsin pettymyksestäni yli: menimme Vuorikiipeilijä M:n kanssa Helsinki Adventure Nightiin katsomaan leffoja ja Catherine Destivelleä sekä nauttimaan palauttavia alkoholijuomia. Vähän alkoi Reel Rock Tour 12:n aikana väsyttää, kun metsässä oli tullut vietettyä sen kolmisen tuntia. Mutta pienestä pilkkimisestä huolimatta nautin ohjelmasta kyllä tosi paljon. Ja tuttujakin tuli nähtyä.

Vuorikiipeilijä M kaasuttelee loppukiriä viimeisen leimauksen jälkeen.

Käppyräpornon ystäville latasin Reittihärveliin myös Raatojuoksun GPS-jälkeni. Rata oli siis D10KMH. Tällä hetkellä GPS-jälkiä on ladattu sille reitille kaksi, joten ei pitäisi olla haastavaa löytää minun suoritustani.

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Synkkä, synkempi, Synkkis!

Synkästä Syysunelmasta alkaa tulla meidän perheessä jo perinne. Ensimmäisen kerran osallistuimme tähän maanmainioon tapahtumaan viimeisenä mammuttimarssivuonna, ja nyt olimme mukana jo kolmatta kertaa. Varsinkaan tähän aikaan vuodesta ei ole tarjolla kovin montaa kisaa, johon voi osallistua sekajoukkueella - eli siis pariskuntana. Siksi Synkkis on todellakin kisa paikallaan.


Nyt on kyllä pakko myöntää, että tänä vuonna en ollut ihan mahdottoman innoissani lähdössä yön selkään. Viime vuoden kisa ei mennyt kamalan hyvin, ja olin lopussa aika väsynyt. Syksy on muutenkin ollut aika kiireinen, joten en varsinaisesti ehtinyt relata ennen kisaa. Siksi minua vähän jännitti, miten mahdan jaksaa. Lähdin kuitenkin mukaan, koska Supersuunnistaja halusi, ja minustakin on kivaa viettää hänen kanssaan laatuaikaa. Meidän perheessämme laatuajaksi lasketaan, kun poljemme peräkkäin pimeällä metsätiellä vaihtamatta sanaakaan pitkään aikaan. ;)


Kisa alkoi vahvasti, kun meinasimme myöhästyä lähdöstä. Minä en ollut vaivautunut tarkistamaan varusteitani mitenkään ajoissa, ja huomasin noin viisi minuuttia ennen lähtöä, että juomarakkoni ei toimi. Pienen kiukkuvikinän jälkeen huomasin kuitenkin, että juomarakon letku on irti. Sain sen lopulta kiinni ja repun selkään suunnilleen ennen lähtöä.


Alussa tuntui siltä, että olin unohtanut kilpailuviettini kotiin. Mutta joskus parin rastin jälkeen Supersuunnistaja totesi meidän olevan aivan kärkikahinoissa mukana. Ekalle rastille saavuimme aivan viimeisten joukossa, mutta sen jälkeen muut joukkueet taisivat pummata aika pahasti. Ja kappas - meikääkin alkoi hiljalleen kiinnostaa.


Oli ihanaa olla kerrankin uimarastilla niin aikaisin, että saimme kokea luksuksen nimeltä kuivat pelastusliivit. Moni voisi luulla, että on ihan kamalaa uida pienikin pyrähdys kuusiasteisessa järvessä. Höpsis! Se ei ole mitään verrattuna valmiiksi märkien pelastusliivien pukemiseen. Sen koettelemuksen jälkeen itse jorpakko ei tunnu enää missään.


Ratamestari oli suopea ja tarjoili hyvin pian uintirastin jälkeen niin keijun mäen, että uinnissa kylmettyneet vapaatkin sai lämpimiksi. Pienen kiipeämisen jälkeen veri kiersi hyvin, ja matka eteni joutuisasti.


Olisi silkkaa kusetusta väittää, että koko yö olisi sujunut hyvässä hengessä ja lallatellen. Eihän kisa olisi kisa ilman muutamaa kaatumista ja energiavajeissa vedettyä lohdutonta itkukohtausta. Onneksi Supersuunnistaja osaa rankimmalla hetkillä pitää päänsä kiinni ja keskittyä suunnistamaan. Minä saan sitten keräillä itseäni rauhassa ja seurata nyyhkytellen johtajaa. Yleensä tilanne menee ohi yhtä nopeasti kuin se on alkanutkin.


Fiilis parani huomattavasti, kun aurinko alkoi nousta. Vaikka keho onkin pitkän valvomisen jälkeen todella väsynyt, vaikuttaa valon määrä yleiseen fiilikseen ihan mielettömästi. Pientä kremppaa alkoi ilmetä aamun mittaan, mutta oletettu kova sijoituksemme auttoi tsemppaamaan loppuun asti.


Lopussa oli luvassa vielä hieman dramatiikkaa, kun Supersuunnistajalle iski pahemman luokan energiavaje. Minä en osannut käsitellä hänen synkissä vesissä uimistaan ihan samanlaisella kokemuksella kuin mitä hänellä on, mutta maalissa kaikki oli kuitenkin taas hyvin, ja me olimme edelleen pariskunta.


Fiilis parani entisestään, kun saimme maalissa kuulla olevamme tosiaan neljänsiä. Supersuunnistaja oli laskeskellut jollain rastilla, että rastmerkkinä olleesta kirjasta olisi revitty vasta kolme sivua. Minä en kuitenkaan ihan uskaltanut uskoa häntä, ennen kuin järkkärit vahvistivat tiedon oikeaksi.


Kiitos taas kerran järkkäreille upeasta kisasta. Reitti oli mielenkiintoinen, rastikirjojen nimet olivat oivaltavia ja maalissa sauna ja soppa tekivät hyvää. Kai sitä pitää taas ensi vuonna virittää lamppu kypärään ja lähteä valloittamaan öisiä korpiteitä.

torstai 19. lokakuuta 2017

Tyresta, tuo Tukholman Nuuksio!

Tässä alkaa olla jo vaikka mitä rapsattavaa, mutta palataan vielä hetkeksi menneeseen. Kävimme häämatkallamme Tjurrusetin jälkeisenä sunnuntaina retkellä Tukholman lähellä olevassa kansallispuistossa nimeltä Tyresta. Tyrestaan pääsee Tukholman lähiliikenteen bussilla kuten täällä meillä Nuuksioon. Se on oikein nätti mesta ja tutustumisen arvoinen.

Maisemaa metsäpaloalueella

Supersuunnistaja lähti ihan tosissaan vaeltamaan, ja oli pakannut mukaan Fjällrävenin vaellusgearit. Hän oli kuulemma harkinnut myös vaelluskenkiä, mutta tyytyi maastolenkkareihin tilanpuutteen vuoksi. Ääsääs saattoi hieman pahoittaa mielensä, kun retkellä tuli tämän tästä vastaan ruotsalaisia farkuissa ja Addun Superstareissa. :D

Uljas vaeltaja Suomesta

Mutta itse Tyresta oli tosi hieno paikka. Sen erikoisuus on suuri ja hieman aavemainen metsäpaloalue, joka oli täynnä hienoja kummituspuita. Alueella oli myös nättejä järviä ja kauniita jyrkänteitä. Yhden järven rannalta löytyi myös muinainen linnoitus, jota on käytetty ilmeisesti palvontamenoihin. Siellä oli yllättäen paljon kiviä kasassa ja hienot maisemat. Koko metsä oli myös täynnä suppilovahveroita ja tatteja. Ihan pahaa teki jättää kaikki herkut metsään. Mutta vastaan tuli sentään iloisia ruotsalaisia korit ja ämpärit kukkuroillaan.

Tauolla ehkä parhaalla näköalapaikalla. Takana siintävällä
jyrkänteellä oli muinainen palvontapaikka.

Köpsytimme menemään yli 20 km ja haimme reissulla jopa viisi geokätköä. Se on enemmän kuin muuten tänä vuonna yhteensä. Kahta viimeistä kätköä emme löytäneet, kun meille tuli kiire bussiin ja etsimme niitä vain hutaisten. Illalla menimme syömään ehkä maailman parhaat hampparit, kun sen tattirisoton ainekset jäivät metsään. Juuri ja juuri jaksoin kävellä burgeripaikkaan.

Syksyn värit olivat parhaimmillaan!
Keksimme Tyrestassa tallaillessamme, että alamme kerätä erilaisia kansallispuistoja ja muita ulkoilualueita. Nykyään onkin äärettömän muodikasta harrastaa elämyskeräilyä. Me kun seuraamme trendejä orjallisesti, niin mukana ollaan!

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Se kuuluisa toinen mielipide

Saimme viikonloppuna rogassa järkkäriltä kolme karttaa. Yksi niistä oli ilmeisesti suunnittelua varten. Mutta koska me suunnittelimme suoraan käyttökartoille, jäi yksi kartoista neitseellisenä yli. ToinenNainen ehdotti, että pistän Supersuunnistajan piirtämään meille hänen mielestään parhaan reitin. Ja minä totesin siihen, että mikä maan mainio blogiteksti-idea!

Joten härifrån tvättas! Unohdin aluksi kertoa Supersuunnistajalle, että Vihdissä noudatettiin turkulaista pisteytystaktiikkaa ja rastinumeroiden viimeiset numerot kertoivat rastilta saatavan pistemäärän. Siksi Supersuunnistaja on piirtänyt kaksi kilpailevaa reittiä. Oranssi reitti olettaa, että pisteet jakautuvat ensimmäisen numeron perusteella ja toinen on tehty paremman tiedon pohjalta. Aika hauskaa, että hutireitti on enemmän yhtenevä meidän reittivalintamme kanssa. :)

Meidän tosi hieno ja mukautuva suunnitelmamme

Meidän reitillämme oli pisteitä 82, jos vaihtoehtorastit 55 ja 133 lasketaan mukaan. Niille oli tarkoitus lähteä, jos rastilla 47 olisi vielä tarpeeksi aikaa. Supersuunnistajan vihreältä reitiltä olisi saanut 81 pistettä.

Meidän reitissämme oli ideana, että kiertäisimme ensin järven, ja sitten "pohjoislenkillä" oli paljon säätövaraa ehtimisen mukaan: vaihtoehtorasteja ja mahdollisia oikopolkuja. Lopulta päädyimme tekemään tietysti ihan suunnitelmien vastaisesti ja haimme rastin 47jälkeen rastit 55, 57 ja 133. Koska pummasimme pahasti 57:n, emme ehtineet enää rastille 33. Kun pummasimme vielä rastin 50 (joka oli koko suunnitelmamme kulmakivi ja ToisenNaisen pakkomielle) emme ehtineet enää maaliinkaan.

Supersuunnistajan kötöstys

Supersuunnistajan reitti oli tarkoitettu kierrettäväksi vastapäivään. Siinä olisi näköjään voinut jättää 3 viimeistä rastia hakematta ja posotella tietä pitkin maaliin. Mutta tuo vaihtoehto ei tullut meille mieleenkään, koska ToinenNainen halusi ehdottomasti käydä rastilla 50.

Miesten voittaja oli käynyt kuulemma kaikilla rasteilla paitsi järven länsipuolella olleella rastilla numero 42. Meidän vauhdillamme (15-20 km) sai kuitenkin suunniteltua aivan erilaiset reitit. Eli tähän 4 h rogaan rasteja oli ehkä vähän niukanlaisesti, mutta lyhyempään olisi kärkikin saanut tehtyä erilaisia reittivalintoja.

tiistai 17. lokakuuta 2017

Uusi hauska haaste!

Meillä oli taannoin firman juoksukoulu. Viimeisellä kerralla juoksimme vetoja Tapiolassa lähellä Otaniemen vesitornia. Siinä vieressä on varsin sööttejä omakotitaloja, ja tuli kollega P:n kanssa puheeksi, kuinka lähellä toimistoa olisi kiva asua. P oli sitä mieltä, että matkaa pitää olla sen verran, että sen voi urheilla. Minä taas olin sitä mieltä, että ainahan voi kiertää. Ja siitä se idea sitten lähti...

Syksyinen puu ja katuvalo reitin puolivälistä

Keksin, että juoksisin kerran kuussa töihin, ja lisäisin joka kuussa matkaan yhden kilometrin. Yritän saada matkoista niin tarkkoja kuin vain pystyn. Ja jatkan ainakin vuoden verran. Tänään oli vuorossa ensimmäinen lenkki, koska nyt saan mahdollisesti viimeisen ja pisimmän lenkin parhaaseen lenkkeilyaikaan eli syyskuulle.

Yritin juosta tänään mahdollisimman suoraa reittiä töihin. En laiskuuttani vaan koska halusin tietää, miten lyhyt työmatkani oikeasti onkaan. Paluumatkalla valitsin korttelin verran vaihtoehtoisen lenksukan. Mennessä matkaa kertyi 4,08 km ja paluumatkalla 3,99 km. Eli ensi kuussa pitäisi koettaa keksiä 4,99 km lenksukka. Ja vuoden päästä kirmaan sitten noin 16 km.

Nyt ollaan jo melkein töissä: Otaniemessäkin oli hieno ruska päällä.

En ole vielä päättänyt, juoksenko aina samaa reittiä takaisin, vai saanko tulla suorinta reittiä kotiin. Riippunee päivän kunnosta. Mutta ainakin yhteen suuntaan pitää saada tuo mahdollisimman tarkka lukema.

Tästä tulee hauskaa!

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Sopivan vai liian hidas?

Supersuunnistajalla alkoi tällä viikolla metsästyskausi, ja hän on viihtynyt koko viikonlopun Pohjanmaalla. Myös Vuorikiipeilijä M on poissa maisemista. Tämä tarkoitti sitä, että minulla ei ollut vielä viime viikonloppuna hajuakaan, kenen kanssa voisin lähteä rogaamaan Rasti-Vihdin RaVi Rogainingiin.

ToinenNainen laskeskelee potentiaalista pistesaalista.

Tällaisessa tilanteessa on yleensä tapana kysyä apua internetistä, niinpä minäkin aloin huhuilla Facebookissa parin perään. ToinenNainen vastasikin, että hänen tekisi mieli juosta pitkis, mutta hän ei saisi missään nimessä mennä kovempaa kuin pk-alueella. Hän tuumaili, että minun normaali vauhtini voisi olla hänelle sopivan hiljainen. Vaikka minä vähän epäilinkin, olisinko jopa liian hidas, oli ajatus Supersuunnistajan rogainingtyttöystävän pöllimisestä aivan liian herkullinen missattavaksi. Ja niin meillä oli koossa tiimi nimeltä Jänis ja jarru.

Muut kuuntelevat kilpailujohtajan ohjeita, turre ottaa selfieitä.

Ensimmäinen pummi sattui jo matkalla kisapaikalle: kälätimme autossa niin antaumuksella, että ajoimme ohi moottoritien liittymästä. Saavuimme kisakeskukselle kuitenkin 45 minuttiia ennen lähtöä, ja ehdimme laskea rastien summia ja mittailla reittiä ihan tarpeeksi.

Pummailukiintiö täyttyi ilmeisesti autoreissulla, koska kisa alkoi suunnistuksellisesti hyvin. ToinenNainen on sen verran taitava suunnistaja, että minä saatoin keskittyä perässä pysymiseen ja yrittää siinä sivussa pysyä kartalla. Viidennellä rastilla suunnistuksen jumalat kuitenkin käänsivät meille hetkellisesti selkänsä, ja meille tuli eka pummi. Se ei ollut kuitenkaan ihan valtaisa, tajusimme (tai siis ToinenNainen tajusi) virheemme nopeasti ja paikansimme itsemme kartalta (tähän minäkin osallistuin) vieläkin nopeammin. Rasti löytyi sitten lopulta aika kivuttomasti, kun menimme oikealle suolle.

Jee! Rasti löytyi. Tältä rastilta oli aivan huikeat maisemat.
En tietenkään ottanut kuvaa siitä.

Tämän jälkeen homma sujui taas toista tuntia kuin tanssi. Mitä nyt minä olin aika hidas metsäetapeilla. Olin kovin huolissani, tuleeko ToiselleNaiselle tylsää tai kylmä minua odotellessa, mutta ei hän ainakaan myöntänyt kumpaakaan. Sadetakin hän tosin veti niskaansa jossain vaiheessa, kun sade yltyi. Minulla ei sellaista mukana ollut. Toinen kova kotiin jäänyt juttu olisi ollut neopreenisukat. Välillä suossa seistessä tuli niitä vähän ikävä. Ja ToisellaNaisella tuntuisi olevan vähän taipumusta ajutua soille ja muihin kosteikkoihin. Tosin sadeviikon jälkeen koko Moksi tuntui olevan silkkaa suota.

Muutama nousumetrikin kertyi.

Epäonni iskee, kun tarpeeksi jinxaa: kun aikaa oli enää tunti, lähdimme hakemaan kahta "vararastia", koska meillä oli vielä hyvin aikaa. Eipä ollutkaan enää seuraavan rastin jälkeen: rastiväliin tuhlaantui melkein 23 minuuttia, joista suurin osa kului suossa pummatessa: kartta oli aika vanha ja ihan kaikki suon ojat eivät olleetkaan kartalla. Onneksi rasti kuitenkin lopulta löytyi.

Matkalla tavattu herra heppa ei kamalasti arvostanut reittisuunnitelmaamme.

Seuraava rasti löytyi taas ihan nätisti, mutta sen jälkeisellä 10 pisteen rastilla tuli taas karmaiseva pummi, kun heiluimme ihan väärällä jyrkänteellä. Yritin juosta maaliin niin kovaa, kuin vain töppösistä lähti, mutta eihän minun höpökunnollani ollut mitään jakoa ehtiä vartissa maaliin. Myöhästyimme lopulta vähän yli viisi minuuttia, ja 79 pisteen saaliistamme suli siten pois 24 pistettä. Mutta olipahan taas spekuteltavaa jälkipeleihin. Ja se on tavallaan yksi rogainingin hauskoimmista piirteistä: aina voi jossitella.

Märkä reissu, mutta tulipahan tehtyä.