keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Uimahallietikettiä

Olinpa taas tänään Tapiolan uimahallissa, kuten joka päivä tällä viikolla. Olen onnistunut kartoittamaan jo seuraavia Tapiolan optimaaliseen uimahalliaikaan liittyviä seikkoja:

  • Päivällä ei kannata tasan aikaan olla suihkussa tai pukkarissa (ainakaan alakerran pukkarissa), koska koululuokat ovat silloin siellä. Keskikerroksen pukkarissa välttää koululuokat.
  • Ainakin tiistaina klo 14-15 välillä hyppytorni avattiin, mikä aiheutti kahden keskimmäisen radan poistumisen käytöstä. Samaan aikaan hallilla oli jo aika monta Cetuksen vauhtiveikkoa, joten jouduin väistelemään ihan sikana. Eli pitää mennä hallille aiemmin.
  • Koululuokkia ei ole päiväsaikaan koko ajan mestoilla. Tänäänkin joskus klo 13 jälkeen oli suorastaan seesteisen rauhallista uida, kun mestoilla oli vain muutama uimari ja iso kasa vesijuoksevia ja -jumppaavia seniorikansalaisia.
Eli sanoisin, että hyvä aika mennä uimaan on puolelta ja joskus alkuiltapäivästä. Katsotaan, onko loppuviikosta eri meininki.

Eilen Tapiolan keskusaltaassa oli vielä vettä, mutta tänään ei enää
ollutkaan. Nyyh. Mä niin tykkään tuosta maisemasta varsinkin hämärällä,
kun sekä kulttuuritalo että uimahalli heijastuvat veden pinnasta.
Toivottavasti pian saadaan lunta ja altaaseen tekojää. Se on sentään
nätimpi kuin tuo hiekkapohja.

Vesikävely on aika tylsää puuhaa, ja pää pinnalla ei ole oikeastaan muuta tekemistä kuin katsella muita liikkujia. Eilen viereisellä kuntouimareiden radalla tapahtui törmäys, kun selkää uinut mummeli posotti päin pää pinnalla rinulia uiskennellutta nuorempaa naishenkilöä. Mummeli meni siis selvästi kovempaa. Rinulin uija ei kuitenkaan tajunnut päästää päädyssä mummelia ohi, vaan tämä joutui odottelemaan ja jättämään sopivan välin ennen kuin uskalsi taas lähteä uimaan altaanpituutta. Selkää uidessa kun ei tosiaan näe, tuleeko jonkun jalat vastaan.

Tänään mä itse meinasin kääntyä yhden uimarin niskaan, koska hän ei mitenkään ilmoittanut olevansa kannoilla eikä tullut päätyyn asti kääntymään, vaan kääntyi siinä metriä ennen kaakelia. Onneksi minun käännökseni on nyt jäykällä polvella vähemmän sulava enkä saa potkaistuakaan päädystä mitään kunnon vauhteja pelkällä oikealla jalalla. Ehdin siis laittaa jarrut pohjaan ja päästää herran edelleni ennen törmäystä.

Uinnin jälkeen menin verkkareissa, tukka märkänä, ilman meikkiä ja
silmät uimalaseista rinkuloilla Tapiolan hienoimpaan (ja ainoaan
valkoisten pöytäliinojen) ravintolaan syömään lounasta. Piti käydä
kotona siistiytymässä, mutta en jaksanutkaan, haha.

Vastaavia peeloiluja sattuu altaassa harva se päivä. Mä olen jopa kerran saanut turpiin kesken uinnin, kun eräs nuori herra lähti ohittamaan vähän tiukassa paikassa ja vetäisi sitten minun kanssani "nokkakolarin" eli osui kädellä suoraan silmääni. Onneksi vain lasit lähtivät päästä. Eikä tyyppi edes pyytänyt anteeksi ennen kuin uimavalvoja kävi käskemässä. :D Tämä tapahtui joskus vuonna kuokka ja kirves Uimastadikalla.

Mä siedän aika hyvin noita lievempiä törttöilijöitä, mutta toivon aina välillä, että kaikki oppisivat "universaalin jalkaläpsäytyksen" ohituspyynnön merkkinä. Tässä on muuten loistavat ohjeet tuohon jalkaläpsyyn ja muuhun allaskäyttäytymiseen. Mun mielestäni nuo pitäisi suomentaa ja tiivistää ja printata uimahallien seinälle. Mieluiten isolla ja moneen paikkaan. Mä tässä jopa harkitsen olevani aktiivinen kuntalainen ja ehdottavani asiaa Espoon liikuntatoimelle. Pitäiskö?

maanantai 27. lokakuuta 2014

Mummoliikuntaa ja itsetunnon nostamista

Minä olin juuri äsken harrastamassa liikuntaa! Nii! Pitkästä aikaa!

Tänään päätin uskaltaa mennä Tapiolan uimahalliin vesikävelemään. Uskaltamista tässä operaatiossa oli osuus "keppien kanssa sohiminen portilla ja pukkarissa". Mutta meninpä silti. Kamoja pakkaillessani tielleni osuivat kaikki uimaleluni ja pullarin nähdessäni keksin, että minähän voisin ihan hyvin uida sen kanssa. Hitto, olen nero! Pakkasin siis mukaan myös perussetin eli pullarin, lättärit, uimalakin ja lasit.

Pullari, paras kaverini

Kuten olin aavistellutkin, oli uimahallissa pari rataa varattuina koululuokille. Ensimmäinen oppilasinvaasio yllätti minut suihkuissa, mutta en kuitenkaan joutunut odottelemaan vuoroani ja selvisin tästä kiljuvien kakaroiden kohtaamisesta sen suuremmitta traumoitta. Ei, kun altaaseen!

Menin ensin vesikävelemään. Oli semisti masentavaa, että en meinannut pysyä edes suihkuhattumummelin peesissä, mutta muuten tunnelma oli ihan jees eikä koipea kolottanut. Kävelin viisi kierrosta ja aikaa tähän suoritukseen sain kulumaan noin 20 minuuttia. Vesikävelyn urheilullisesta tehosta jotain kertonee se, että mulle tuli vähän kylmä siinä lenkin loppupuolella. :)

Viiden kierroksen jälkeen mulla oli kylmän lisäksi armottoman tylsää, joten nappasin altaan reunalta kassini ja siirryin reteesti suoraan nopeiden radalle. Katsoin, että kyseisellä radalla oli vähemmän uimareita ja kuntouimareiden radalla oli useita pää pinnalla rintaa uivia, joita saisin ohitella koko ajan, vaikka en ollutkaan aikeissa potkia. Ohitin muuten ihmisiä myös siellä nopeiden radalla. Vähänkö tämä nosti juuri mummoille vesijuoksussa hävinneen vammaisen itsetuntoa! :) Vaikkaa eihän uintitreeni ikinä mikään kilpailu ole...

Tapiolan uimahalli ankeassa (ja tuulisessa!) syyssäässä

Uiskentelin 1200 m sarjan, jossa ensin uin 400 m pelkällä pullarilla, sitten otin mukaan lättärit seuraavalle 400 metrille ja lopuksi uin taas 400 m ilman lättäreitä. Alussa keskityin vain käsivedon tekniikkaan, mutta sitten aloin myös hengitellä erilaisilla tahdeilla. Olin unohtanut mittarini kotiin, joten joka kierroksella hengitysrytmin vaihtaminen auttoi minua myös pysymään laskuissa. Ja mun mielestä hengitystreeneissä aika kuluu eniten vauhdilla, kun taas pelkkää matkaa uidessa voi tulla tylsää, jos ei ajattele mitä sattuu. Ja jos taas ajattelee, mitä sattuu, niin helposti unohtaa laskea kierroksia.

Olipas tosi kivaa! Ajattelin vetää samanlaisen vesikävely+pullariuinti -setin tällä viikolla joka päivä. Saatan pidentää sarjoja ja ottaa mukaan myös kädet nyrkissä uintia ja muuta kivaa tekniikkakikkailua. Ja olisi kivaa, jos siihen kävelyynkin keksisi jotain viihdyttävää vaihtelua.

Ajankohtaa pitää kyllä ehkä vielä vähän tarkistaa, koska postuessani pukkarissa oli aivan jäätävä koululaisinvaasio. Alkoi suorastaan ahistaa, kun penskat tunkivat kaapeille molemmilta puolilta ja mä en saanut jalkaani koukkuun ja sihen mahtunut pieneen tilaan. Mä myös vahingossa melkein hutasin kepillä mulle ovea auki pitänyttä tyttöä, kun otin uintikortin pois suustani sanoakseni "kiitos". Hups. Kortti oli suussa siksi, koska kädet olivat varatut ja kortti piti kuljetaa jotenkin kätsysti portille ennen kuin sulloin sen takaisin lompakkoon. Saatan valita huomenna eri pukkarin.

lauantai 25. lokakuuta 2014

Haaveilua

Ahteri vaan se vaan jatkaa puutumista sohvalla, vaikka tää on kyllä tosi mukava rötväyssohva. Voisihan tässä lähteä uimahalliin vesikävelemään, mutta jotenkin todennäköinen lauantairuuhka ei inspaa. Ajattelin, että mun liikuntarajoitteiselle meiningilleni sopisi paremmin maanantaiaamupäivä aamuruuhkan rauhoituttua. Tosin sen jälkeen uimahalliin pelmahtaa varmaan joku koululuokka... Mutta mulla on onneksi vielä koko ensi viikko aikaa suorittaa empiiristä tutkimusta arkipäivän rauhallisimmasta uimahalliajasta. Tiedänpä sitten seuraavalla polvisaikulla, haha.

TDH 2012

Koska en voi vielä liikkua, niin unelmoin siitä. Nyt on jotenkin kamalan vaikeaa kuvitella juoksevansa, joten haaveeni ovat koskeneet viime aikoina enemmän pyöräilyä. Muutenkin pyöräily ja varsinkin maastopyöräily kiinnostaa tällä hetkellä todella paljon, ja mietin tässä, että onko mun mitään järkeä kiusata itseäni sillä pakollisella juoksulla maaliin päästäkseni ja harrastaa riathlonia? Toisaalta mä kyllä pidän ihan kamalasti niistä triathlonin vaihdoista. Onko Suomessa (tai edes jossain naapurimaassa) aquabike-kisoja? Tietysti aquabikeily voisi olla hyvä syy viedä mun USA-neitsyyteni ja lähteä vaikka Boulderiin. No, Suomessa on sentään osassa triathlon-kisoista joukkuekisoja, ja olenkin jo lämmitellyt Supersuunnistajaa ajatuksella yhteisestä täysmatkasta: minä uin ja poljen ja hän juoksee. Koska se on nyt ainakin ihan selvää, että mä en maratonia näillä polvilla juokse.

HCT 2013 (kuva: Elina Myllymäki)

Yksi triathlon, jota mun tekisi kamalasti mieli kokeilla uudelleen, on Hollolan maastotriathlon, jossa tän nyt paikatun polven loukkasin. Ainahan sanotaan, että hevosenkin selkään pitäisi nousta putoamisen jälkeen heti uudelleen, jotta ei jää pelkotiloja. Mulla on kamala hinku kokeilla, mikä mun aikani Hollolassa voisi olla, jos en kaadu ja ala sen jälkeen nössöillä ja kärsiä puujalasta. Lisäksi mun tekisi mieli suorittaa Vantaalla sprintti tai perusmatka. Mä tykkään ihan kamalasti Vantaan kisasta: se on hyvin järjestetty ja siellä näkee aina paljon tuttuja. Lisäksi siellä on pehmeä juoksualusta. Viime kesänä olin siellä vain töissä, mutta nyt mietin, että pitäisikö myös kisata.

Spessun testailua 2013


Pyöräilypuolella mua himpettää ihan ekana lähteä talvella lomailemaan jonnekin etelään ja vuokrata fillarit. Tästä on jopa ollut puhettakin kotona, joten on mahdollista, että tämä tulee tapahtumaan, jos vaan jaksan järjestää asian. Lisäksi mä haluan ihan hurjan paljon osallistua maastopyöräilyleirille. Ehkä mä en enää pyllähtele, jos vaikka opettelen maastopyöräilemään. Joku maastopyöräkisa tai muu tapahtuma olisi myös hauska juttu. Tänä vuonna en sattuneesta syystä voi osallistua Mammuttimarssille, mutta ensi vuonna sen voisi laittaa kalenteriin. Myös Kesäyön unelmassa on MTB-sarja ja tapahtuma vaikuttaa kivalta. Supersuunnistaja ilmoitti vähän aikaa sitten, että tällä hetkellä häntä kiinnostaa multisportia enemmän ultrajuoksu ja rogaining. Onneksi joissain rogainingeissa on myös MTB-sarjoja, joten minä voin lähteä pyöräsuunnistamaan, kun Ääsääs lähtee juoksemaan. Tai voin joskus jopa koettaa ruikuttaa, että MTB-rogaamme yhdessä. No, Mammuttimarssin me varmaan suoritamme ihan joukkueena (koska muuten mä eksyn) - ja ehkä sen triathlonin.

Loppiasirogaining 2014

Maantiepyöräilyssä mun tän hetken päätavoite on Maratonpyöräily, mutta sillä ei ole vielä kiire. Tarkoitus on polkaista se ennen kuin olen 40. Ja siihenhän on vielä monta vuotta aikaa! :) Ajattelin tässä ensin katsoa, miten innokkaasti jaksan spinnata ja varsinkin ajaa trainerilla nyt talvella ja sen jälkeen lähteä Pirkan pyöräilyyn kokeilemaan, miltä yli 200 km maistuu. Jos se maistuu hyvältä, niin sitten alan ihan vakavissani miettiä, minä vuonna se voisi olla tosi hauskaa kaksi päivää peräkkäin.

Sääksi triathlon 2014

Mä lupasin tänä vuonna juhannussuunnitelmia tehtäessä, että ensi vuonna Ääsääs saa päättää, mitä tehdään. Pelkään pahoin, että herra haluaa pysyä koko jussin Pohjanmaalla eikä suhata puolivälissä pyhää Alastaroon. Mua kyllä vähän jäi harmittamaan, että Ratareiden arvonimi jäi tänä kesänä saamatta, koska mulla oli säähän sopimattomat varusteet ja sauna houkutti liikaa. Mutta jos en ensi kesänä pääse polkemaan rinkulaa ympäri kyllästymiseen asti, niin menen sitten ainakin vuonna 2016!


Ratareisi 2014 (kuva: Timo Kanaoja)

tunnetusti tykkään hoardata itselleni ihan liikaa kesäohjelmaa. Jos siis tuosta mun listastani uupuu joku tosi oleellinen huipputapahtuma, niin vinkatkaa heti! ;) Lisäksi jos jollain lukijalla on kokemusta esimerkiksi Mammuttimarssista tai Kesäyön unelmasta, niin kertokaas kokemuksia.

torstai 23. lokakuuta 2014

Voiko tylsyyteen kuolla?

Lääkäri sanoi Väyrysen Pavelle pressanvaalien jälkeen, että vitutukseen voi kuolla. Aloin tässä epäillä, että voiko tylsyyteenkin. Eli terkkuja tokalta saikkuviikolta vaan! :)

Tiistaina multa poistettiin tikit ja lääkärikin kävi katsomassa, että miten menee. Kyllä mulla kai meni ihan hyvin, mutta leikkauksen jälkeen saadut ohjeet vähän muuttuivat: keppejä vielä 2 viikkoa, polvenkoukistuskieltoa yhteensä 4 viikkoa ja sitä ennen ei urheilla.

Supersuunnistaja oli viikko sitten Amerin
polkujuoksuillassa ja toi sieltä Miisulle kassin!

Ainoa, mitä saan mennä tekemään, on vesikävely. Se on siis melkein niin kuin vesijuoksua, mutta polvea ei saa koukistaa yli 90 asteen (no, eipä se vielä taivukaan niin paljoa) ja liikkeen pitää olla rauhallista. Saisin mennä jo uimahalliin, mutta en ole vielä saanut aikaiseksi lähteä.

Pian on kyllä pakko mennä, koska jos en nyt ihan kuole tylsyyteen, niin ainakin ahterini puutuu tässä sohvalla. Ei vaan kamalasti huvita liikkua paljoa ihmisten seassa, koska kyynärsauvat ovat niin raivostuttavat kapistukset. Niiden kanssa kädet ovat koko ajan varattuina. Jopa ovien availu on haaste. Jos ne taas meinaa laittaa jonnekin nojaamaan, jotta voisi tehdä käsillään jotain, eivät sauvat ikinä pysy pystyssä. Eilenkin meinasin ruokakaupassa kampata sauvoilla viattoman ohikulkijan, kun olin pakkaamassa ostoksiamme.

Tämä kuva on eräältä aamulta, kun vaihdoin selkäni väsyttyä
sängystä sohvalle ja otin päivän ekat päikkärit.
Pikkuhoitsu-Unski vahtii, että potilas voi hyvin.

Unohdin kysyä lääkäriltä, saisinko bodata pian yläkroppaani. En minä kyllä varmaan noiden pirun keppien kanssa salille sietäisi lähteä, mutta niiden jälkeen on vielä viikko kepitöntä liikuntakieltoa. Mutta jos en koukistele sitä polvea, niin en kyllä keksi, mitä pahaa pienestä penkkaamisesta voisi polvelle koitua.

Voivatkohan aivot sulaa liiasta Sinkkuelämän katselusta? T: nimimerkki kohta kolme kautta katsottu

Ps. Kamalaa valittamista koko ajan. On tässä paljon hyvääkin tapahtunut. Sain vihdoin neulottua Supersuunnistajan pipon valmiiksi ja lyhennettyä hänelle tekemäni kaulaliinan. Eihän siinä mennytkään kuin vähän yli vuosi. Ja tänään tuli meidän ihana uusi Tempur-sänky! Enää ei selkä väsy, vaikka nukkuisin samassa asennossa koko yön! Jee!

lauantai 18. lokakuuta 2014

Supersuunnistajan Vaarojen maraton

Mun piti jo kesällä tehdä Supersuunnistajasta blogin vieraskynä ja panna hänet kirjoittamaan rapsa Ylläs-Hetta-välillä jolkotellusta ultrasta. No, enpä saanut aikaiseksi eikä herrakaan mulle valmista tekstiä ollut tarjoamassa, joten se siten jäi.

Upea usva

Päivä nousee ja usva hälvenee

Kaksi viikkoa sitten oli vuorossa taas ultra eli Vaarojen maraton tuplana. 86 km silkkaa ihkuutta. Koska Ääsääs otti meidän Gopro-kopiomme mukaan lenkille lisäpainoksi, niin tarjolla olisi nyt kuvasatoa reissusta. Jutun tynkää ajattelin tunkaista väliin ihan tällaisella perinteisellä haastattelumetodilla.



No, oliko kivaa?

No, oli.



Mikä oli kivointa ja mikä oli kamalinta?

Aamun sumuiset näkymät olivat hienointa koko keikalla. Tosi komeita maisemia. Kamalinta oli lähdön moka, kun en ollut muistanut laittaa GPS-mittaria päälle ja jouduin odottelemaan, että mittari löytää satelliitit muiden juostessa ohi. Lisäksi huomasin kahden kilometrin juoksun jälkeen, että sykevyö ei ole päällä. Puin sen sitten vauhdissa.

Eikö maaliin pääseminen ollutkaan hienointa?

No joo, viimeiset viisi kilometria olivat kyllä hienoja, kun yhtäkkiä löysinkin lisää voimia ja sain kunnon flown päälle. Juoksin lopun mäen toisella kierroksella 15 sekuntia kovempaa kuin ekalla.

Nice juna

Kenen kanssa sä juoksit?

Ekat seitsämän kilometria menivät muita hitaampia ohitellessa, kun sähläsin alussa. Sitten löysin kahden hengen "naisjunan", jonka kanssa juoksin aina 35 kilometriin asti. Toinen heistä oli ultralla ja toinen retkellä. Seuraavalla kierroksella juoksin ekan puolikkaan yhden mökkikaverini kanssa, kunnes hän lähti posottelemaan ja minä jäin. Sen jälkeen juoksin loppumatkan käytännössä yksin. 35 kilometrissä joku loppukiriä ottanut mies ohitti minut tiepätkällä, mutta sain hänet metsäpätkällä kiinni, koska mulla oli se flow päällä ja hän ei ollut niin hyvä ylämäissä.

juoksija itse

Oliko komia ruska?

Kaikki muut sanoivat, että oli poikkeuksellisen hyvä ruska. Yleensä se on mennyt tuohon aikaan jo ohi. Mutta mä en ymmärrä noista asioista mitään eikä mulla ole ekakertalaisena vertailukohtia. Joten en osaa sanoa.

No, oliko ees nättiä?

Olihan siellä nätit maisemat.

Ekan kierroksen vesieste

Juoksitko koko matkan?

En, mutta eihän polku-ultrissa ikinä juosta koko matkaa. Jyrkimpiä ylämäkiä ei ole mitään järkeä juosta.




Sanoit, että tokalla kerralla se loppunousu oli helpompi. Juoksitko sen?

En.



Mikä oli loppuaika ja menetkö joskus uudestaan?

Loppuaika oli noin 12 ja puoli tuntia. Varmaan joskus menen uudestaan, mutta tuskin ensi vuonna. On niin paljon muitakin kivoja tapahtumia, joita pitää kokeilla.

Metsästä löytyi heimoveljiä eli suomenruotsalaisia!

Mikäs on sitten seuraava tavoite?

Karhunkierros eli 80 km ensi toukokuussa Rukalla.



Jos lukijoista löytyy violetin palluraisen faneja (herra on molemmilla ultrillaan ollut gps-seurannassa violetti pallo), niin näitä Supersuunnistajan sankaritekoja voidaan jatkossakin ikuistaa jälkipolville. Jos ei kiinnosta, niin saa senkin kertoa. Annetaan sitten olla. Äiti varmaan ainakin tykkää. :)

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Suunnilleen penaenkka ja polvi pakettiin

Tänään oltin sitten taas "vuosihuollossa", kun vierailin taas leikkauspöydällä. Kierukkaa ei tarvinnutkaan leikellä, vaan se saatettiin kursia kasaan ihan ommellen. Hyvä juttu. Alkuperäinen suunnitelma oli siis vuoleskella pois revennyt kohta. Mutta nyt mulla onkin sitten vasemmassa polvessa edelleen kaikki sinne kuuluva kierukka.

Lisäksi lääkäri teki mulle verestystä eli poraili luuhun pieniä reikiä, joista sitten valuu veren mukana kantasoluja, joista tulee uutta rustoa mun rustovaurioon. Oikeassa polvessahan mun rustovaurioni on niin laakea kuluma laajalla alalla, ettei sitä voinut verestää. Mutta vasemmassa polvessa johonkin kohtaan verestys voitiin tehdä. Tämä oli siis hyvä uutinen. Ainoa homman haittapuoli on se, että saikkua tuli vähän enemmän, kuin ensin piti, koska polvea ei saa nyt kolmeen viikkoon koukistella liikaa. Kepukat mulla on nyt kaksi viikkoa.

Seuraavan kahden viikon kulkupelit

Tietysti mä tivasin heti lääkäriltä, että koska saan alkaa urheilla. Uimaan pääsen 4 viikon kuluttua. Vesijuosta saan jo aiemmin, mutta en nyt tarkalleen muista, koska se olikaan (2 tai 3 viikon kuluttua). Onneksi voin kysäistä asiaa uudelleen ensi viikolla tikinpoistossa ja lopputarkastuksessa. Ajattelin kysyä samalla, koska saan alkaa treenata leuanvetoja ja muuten puntata yläkroppaa.

Yläkroppatreenillä on ihan syynsä, koska tavoittelen tässä intopinkeänä uuden vuoden lupauksiani eli oman painoni penkkaamista ja 10 leuanvetoa. 10 leukaa vetelin kertaalleen jo keväällä, mutta ajattelin tehdä sen nyt syksyllä vielä uusiksi, kun tulos pääsi kestävyysurheilukesän tiimellyksessä tipahtamaan.

Tämän päivän eväät, ajanviete ja seuralainen

Kävin eilen kokeilemassa, missä penatuloksen kanssa ollaan oikein menossa. Kävin hoitamassa homman työkaverini Motoristi M:n kanssa duunipaikan salilla. Supersuunnistaja ei ole hankkinut vielä täksi talveksi korttia Esportiin, enkä halua, että kukaan tuntematon varmistaa mun ykkösiä. Joten tungin itseni mukaan, kun Motoristi M meni salille ja pyysin häntä varmistelemaan nostoni omien treeniensä välissä.

Viimeksi kokeillessa (joskus kevättalvella) meni 72,5 kg, joten aloitin taas sillä painolla. Ajattelin, että siitä on sitten hyvä lisätä tai vähentää sen mukaan, nouseeko paino vai ei. Kesällä en tosiaan ehtinyt käydä salilla kuin ehkä kerran kuussa ja nyt syksyllä olen ehtinyt punttaamaan vain pari kertaa viikossa. Siksi pelkäsin, että 72,5 kg ei enää nousisi, mutta kyllä se nousi! Ja helposti vielä! Ei kun lisää limppua tankoon siis! 75 kg jännitti toden teolla, koska se on painona jo hyvin lähellä mun omaa painoani (joka kävi jo 76 kilossa, mutta oli tämän viikon alussa 77 kg). No, nousiko? Joo ja ei. Olin kyllä teroittanut M:lle, että tankoon ei saa missään nimessä koskea ennen kuin sanon, että ei nouse, Mutta eikös tuo pentele mennyt tunkemaan näppinsä tangolle, kun oikea käteni jäi hieman jälkeen vasurista. Minusta tuntui siltä, että paino olisi noussut kyllä ilman M:n tahmatassujakin, mutta minusta tuntui kyllä myös siltä, että näpit vähän avittivat nostoa, vaikka M sanoikin vain hipaisseensa tankoa. Kun koetin 75 kilon nostoa vielä kerran uudelleen, ei se noussut enää ollenkaan. Eli kyllähän se paino nousi, mutta en voi kyllä mitenkään kirkkain silmin sanoa, että se nousi puhtaasti.

Mutta ei asialla ole niin väliä, koska paino ei ollut vielä yli minun ruhoni painon. Nyt kuitenkin tiedän, missä vaiheessa projekti on menossa. Ajattelin nyt saikkulin aikana vihdoin tiputtaa muutaman kilon elopainostani ja toivoa, että lähtevä matsku on lähinnä läskiä. Ja jos se on lihasta, niin toivottavasti se ei ole ainakaan tissilihasta. Sitten treenailen jonkin aikaa ahkerasti penaa, ja penkkaan joulukuussa uudelleen 75 kg tai jopa 77,5 kg. Ja olen kingi. Tadaa! Helppoa kuin heinänteko!

lauantai 11. lokakuuta 2014

TJ4

Vähiin käy treenipäivät ennen kuin Monivamma-Minttu hyppää taas leikkauspöydälle, ja polvi saa puukosta. Eli keskiviikkona olisi tarkoitus vuolla vähän kierukkaa vasemmasta polvesta. Sitä ennen pitääkin sitten ottaa ilo irti jumpasta.

Mun piti aloittaa tänään spinningkausi, mutta kun olin lähdössä Esportiin, kurkkaili aurinko pilvenraosta. Löysinkin sitten itseni vetämässä pidempää spandexia koipeen ja suuntaamassa maastopyörällä kohti Keskuspuistoa. Tämä oli sikälikin hyvä juttu, että saatoin laiskuuttani jättää fillarin pesemättä X-kaadon jälkeen. Nyt sitten sain hoidettua senkin puuhan pois päiväjärjestyksestä.

Nössöjen ja alottelijoiden helppo polku

Poljeskelin suurimman osan ajasta ihan vaan hiekkateitä, koska ajattelin, että metsässä on märkää eli vaikeaa. Polut kuitenkin kutsuivat mua, ja huomasinkin 13 km paikkeilla suuntaavani uskollisen ratsuni pöpelikköön. Ihan tuurilla löysinkin sellaisen mukavan aloittelijoiden polun, jossa ei ollut kaatumisvaaraa. Vaikka mulla nyt onkin jo valmiiksi skeduloituna ihan leikkausaikakin, niin musta on kehkeytynyt kesän jäljiltä melkoinen nössö, enkä ole enää samanlainen rämäpää, joka ei pelännyt kaatumista, kuin ennen. Sääli sinänsä.

Fillarilenkki keskeytyi kerran, kun Supersuunnistaja soitti toisesta metsästä ja kysyi, haluammeko hirven maksaa. Heidän seurueensa oli kaatanut pari vasaa. vasan maksa ei maistu vielä niin voimakkaalle kuin aikuisen hirven, joten se on ihan hyvää. Aikuisen hirven maksaa eivät syö kuin koirat. Minä vastasin kyllä kiitos, ja marmatin vähän siitä, että toista vasaa oliosuttu ensin vain jalkaan, ja se oli saatu kaadettua vasta toisella passilla. Metsästys on minun mielestäni varsin eettinen tapa hankkia ruoka pöytään, mutta metsästäjien pitäisi jaksaa treenata ja malttaa odottaa hyvää osumaa, ettei tule haavikkoja. Lähetin terkkuja myös ampujalle, että opettele urpo ampumaan, mutta tuskin menevät perille. :)

Kohtalokas muta, jonka tällä kertaa ohitin jalan

Kotimatkalla poljin vielä yhden tutun polkupätkän, josta tiesin ne kohdat, missä pitää jalkautua. Toinen on ihan mahdoton keskellä polkua oleva iso kuusi, mistä en ole koskaan yrittänytkään polkea. Toinen taas on iso mutalätäkkö, johon olen kaatunut liian monta kertaa. Mun 26 tuuman renkaani jymähtää vähän liian hyvin salaojaputken viereen, joten nyt suosiolla talutin siitä yli.

Tällainen pyöräily on hankalaa merkata Heiaheiaan: oliko tämä nyt maastopyöräilyä vai pyöräilyä? Jos minä poljen maasturilla ihan oikeita teitä, tuppaan merkkaamaan sen ihan vaan pyöräilyksi. Mutta jos poljen poluilla, on vauhti niin paljon hiljaisempaa, että tykkään merkata sen erikseen maastopyöräilyksi, koska menokin on hyvin erilaista. Mutta mitä tällainen sekamelskapoljento sitten on? Häh?

Toveri valmiina kylpyyn

Fillarilenkin jälkeen pesaisin Toverin (keksin tänään maasturillenikin nimen. Maantiepyörän nimihän on Punainen Paholainen) ja suuntasin uimaan, koska halusin saunaan. Hieman jännitin, kuinka täynnä Tapiolan halli mahtaa olla näin päiväsaikaan, mutta nopeiden radalle mahtui ihan kivasti. Hitaammat radalla osasivat väistellä päädyissä, joten en edes raivostunut uinnin aikana kuin kerran: päädyssä oli kolme seisoskelijaa, enkä minä mahtunut potkaisemaan vauhtia kaakelista. Jättäisivät, urpot, edes pienen aukon, missä voi kääntyä. Kädet olivat sen verran väsyneet eilisestä yläkroppapuntista, että en jaksanut edes yrittää eri tehoalueilla uiskentelua, vaan keskityin vain tekniikkaan. Silti oli vähän nihkeää menoa. Mutta siellä saunassa oli kivaa.

Pitäisi vielä jaksaa ja muistaa suorittaa tämän päivän haastevenyttelyt, ettei tule miinusta. Kertaakaan en ole vielä laiskuuttani jättänyt venyttelemättä sellaisena päivänä, kun olen urheillut, mutta kolmesti on päässyt venyttely unohtumaan. Mä olen varmaan itse sata ennen kuin mulla on sata tähteä kasassa. Mutta nyt en voi nousta tästä tuolista, koska sylissäni on kehräävä rakkauspakkaus. Pakko siis lueskella muiden blogeja.


maanantai 6. lokakuuta 2014

Hyvää Mintun päivää!

Mulla onkin sellainen kunto, että se kestää paremmin triathlonin puolimatkan kuin konsernin pippalot. Olin siis Tahkon jälkeen sunnuntaina huomattavasti toimintakuntoisempi kuin eilen. Mutta kerrankos sitä. :)

Ei viikonloppu pelkkää gomorran bilettä ollut, vaan lauantaina meillä oli ihan asiaohjelmaa aamu yhdeksästä lähtien: paikalle oli hommattu monenlaisia puhujia sekä firman sisältä että ihan rahalla sen ulkopuolelta. Kuten jo viimeksi mainitsin, minä menin kuuntelemaan ruotsalaista ammattiseikkailijaa Annelie Pompea. Ekalla luennolla Annelie kertoi, kuinka hän onnistui vapaasukelluksen maailmanennätyksessään, ja toisella kuulemallani luennolla aiheena oli "Control your thoughts", eli kyseessä oli eräänlainen mindfulness-luento. Minusta tuli ihan Annelien fani - ja niin tuntui tulevan kaikista muistakin, jotka kuulivat Annelien ekan luennon. Se oli ehkä paras luento ikinä.

Möhkökengät

Juttelin Annelien kanssa luentotauolla, koska minun oli ihan pakko kiittää häntä liikuttavasta luennosta ihan henkilökohtaisesti. Juttelimme siitä, kuinka  saavutukset tuntuvat paremmilta, kun niitä ennen on ollut vähän vastoinkäymisiä.

Toinen Annelien luennoissa minua eniten koskettanut juttu oli se, kun hän kysyi yleisöltä, miksi tyydymme ajattelemaan, että emme osaa jotain tai pysty johonkin. Annelielle itselleen oli sanottu, että ei hänestä tule vapaasukeltajaa, koska hänellä on vain 4 litran keuhkot. No, tulipas ja vielä maailman paras. Tämä sai minut miettimään, että miksi minä tyydyn ajatukseen, että polvet on paskottu, eikä pitäisi enää juosta, kun voisin etsiä keinoja, että pystyisin juoksemaan ilman kipua ja pilaamatta polvia enää lisää. Tätä asiaa ajattelin tässä vähän märehtiä ja sitten ehkä tehdäkin jotain.

Miisukin tuli tutkimaan tossuja

Juoksua tuli harrastettua lauantainakin, koska meidän konsernimme filosofiaan kuuluu hyvin tiukasti urheilu: kaikissa koulutuksissa on aina jonkinlaista fyysistä aktiviteettia, ja nytkin luentojen jälkeen sai valita joogan, crossfitin sekä yhteislenkin väliltä. Koska minun oloni oli perjantai-illan maailmanparannuksen jäljiltä hitusen rouhea, ei ajatus crossfitistä innostanut. Eikä keskittyminen riittänyt joogaan. Mikä siis olisikaan järkevämpää kuin lähteä juoksulenkille Visbyn vanhan kaupungin ympäri? No, eipä ollut enää rouhea olo, kun palasin hotellille. Mutta polvissa vähän tuntui, koska alusta oli puolet lenkistä ihan pikitietä. Myös jalkapohjassa oli rakko lenkin jälkeen taas samassa kohdassa kuin Tahkon puolimaran jälkeen. Tulipa siinä sitten todettua, että pitäisiköhän hankkia uudet lenkkarit.

Meillä taitaa asua ajatustenlukija. Kuten otsikkokin toteaa, niin tänään on Mintun nimipäivä. Ja nyt jo varmaan arvaattekin, mitä minä sain nimipäivälahjaksi: uudet lenkkarit! Hoka One Onet ovat vähän niin kuin five fingersien vastakohta eli maailman ensteks pehmustetuimmat kengät. Ne ovat ihan helvetin rumat lenkkarit: suoranaiset Möhköfantit. Jos ne nyt kuitenkin auttavat mua juoksemisessa, niin kestän niiden kammottavat Moonboots-vibat ihan suosiolla.

Jos muistaisin aina venytellä, niin ehkä minäkin osaisin pestä varpaani
näin - lauantaina en muistanut (jo kolmas unohdus haasteen aikana!)

Minun piti mennä tänään salille, mutta koska olo olikin vielä vähän vetämätön ja teki enemmän mieli olla ulkona, päätinkin vetäistä tuulipuvun housut jalkaan ja mennä harrastamaan espoolaisten kansallisurheilua eli sauvakävelyä. Kokeilin uusia tossujani sitten tunnin lenkuralla. Mulla puutuu aina uusissa lenkkareissa jalkapohjat parilla ekalla lenkillä. Se on aika hassua, koska mulla on niissä kuitenkin aina samat vanhat tukipohjalliset. Mutta aika pian munkin lättäjalat sitten uusiin kenkiin tottuvat. Onko kellään oikean jalkapöydän kaaren omistavalla samaa ongelmaa, vai onkohan tämä nimenomaan minun lättäjalkojeni syytä? Voin tehdä tossuistani syväluotaavaa analyysia vähän myöhemmin, kun olen tutustunut ja tottunut niihin kunnolla. Mutta todetaan nyt sen verran, että olivat ne kyllä tosi pehmoiset.


torstai 2. lokakuuta 2014

Torstai on viikon hauskin päivä!

Torstai on kiva siksi, koska silloin on uintiteenit. Mulla on nyt koko syksyn uinti sujunut paljon paremmin kuin kertaakaan keväällä. Heti syksyn ekoissa treeneissä minulla naksahti jotain päässä, ja uinti alkoi yht'äkkiä sujua. Valkku J on vähän samaa mieltä: toissakerralla hän kehui, että mun vaparini on parasta mitä hän on multa ikinä nähnyt ja tänäänkin totesi, että hyvältä näyttää. Ja myös muuten tuntuu.

Viime keväänä mua yleensä vitutti aina uintitreenien jälkeen, koska en kokenut osaavani tai oppivani mitään. Muiden vauhti kasvoi, ja minä vain räpiköin samalla tasolla. Joskus olin sarjoja uitaessa niin epätoivoinen, kun en meinannut ehtiä palautua seuraavalle kiekalle, että meinasin alkaa itkeä. Tänään 10 x 50 m III-teholla meni tosi tasaisesti (kaikki sarjat 50 tai 51 s) ja lallatellen. Uinti on vaan niin ihanaa.

Kuvituskuvana aamuruuhka tuuletusikkunalla

Vielä kesän alussa uiminen ei olut kamalan kivaa, ja avovesiuiskentelukin lähti vähän nihkeästi käyntiin. Kylmällä kesäkuulla oli varmaan tekosensa motivaatiokuoppaan, mutta luulen, että heinä- ja elokuun märkkäritön pulokointi oli ratkaiseva tekijä meikän uinti-innon kasvattamisessa. Edelleen muistelen lämmöllä Pallasjärven uintia. Se on yksi elämäni ihanimmista kokemuksista.

Mutta oikeasti olen vain oivaltanut jotain suurempaa uimisesta: koen, että nyt kuukauden aikana on parantunut niin asento, käsiveto kuin surkea potkunikin. Tänään sain parhan otteen vedestä miesmuistiin. Oli aika tajunnanräjäyttävää, kuinka itseään yht'äkkiä saikin työnnettyä eteenpäin vedessä ihan uudella teholla. Vihdoinkin on sellainen olo, että tästä voisi oikeasti kehkeytyä jotain. Valkku J, kuvasi tuota tunnetta meitä opastaessaan, että se on sellainen "Vau!!!!". Niin se kyllä vähän olikin. :)

Mutta nyt pitää mennä pakkailemaan. Minä olen lähdössä huomenna Gotlantiin firman pippaloihin kuuntelemaan Annelie Pompen motivaatiopuheita ja olemaan rappiolla. Supersuunnistaja lähtee melkein päinvastaiseen suuntaan ja ihan toisenlaisiin puuhiin, kun hän kurvaa automme nokan kohti Kolia ja Vaarojen maratonin ultraa. Kaikki ultraajat saavat gps:n, joten Ääsääs-fanit voivat seurata palluraisten etenemistä tunturilla. Ohjeet seurantaan löytyvät Vaarojen maratonin veppisivulta.

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Kaljamaili

Olen entinen teekkari, ja oluen juominen on lähellä sydäntäni. Minua on jo jonkin aikaa kiinnostanut osallistua terässikaan (tänä vuonna Tahko triathlon meni sen päälle), mutta kun kuulin lajista nimeltä kaljamaili, olin aivan liekeissä. Kaljamaili oli viime kesänä jopa uutisissa, mutta minun tajuntaani se iski kuin tuhat volttia, kun Supersuunnistaja linkkasi minulle Peräkylän Ponnistuksen videon.


Tekemistä kerrakseen. Huomaa Corona-naisen limet. :)

Koska missasin PePon lähdön, järkkäsin kisan ihan itse firmamme urheilu- ja kulttuurikerhossa, koska lajihan yhdistää sopivasti urheilua ja (juoma)kulttuuria. Osallistujalista jäi aika lyhyeksi, ja sairastapauksen sekä aikataulusekaannuksen takia lähtöviivalta starttasi vain kaksi hurjaa atleettia: Vuorikiipeilijä M ja minä. Onneksi kannustusjoukkoa oli saman verran, joten ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua. 



Mihin mä oon ryhtymässä?

Vuorikiipeilijä M:lle tuli huonon sääntöjen sisäistämisen takia yllätyksenä, ettei peliväineitä saanutkaan avata valmiiksi ja pistää limejä pulloon, mutta muuten kisa saatiin käyntiin sääntöjen kertaamisen jälkeen ilman suurempaa draamaa. Meitsi kisasi virallisessa sarjassa (0,355l ja > 5 %) ja M:llä oli pelivälineenä tuttu ja turvallinen 0,33l kolmonen (ja ne limet).


Eka juoma. M piti vielä takin päällä, ettei kylmä yllätä
Ensimmäinen kierros meni tasaisesti rinta rinnan, mutta toisella juomalla vanha teekkarikokemus ja muu yleinen "kotikenttäetu" (paikkana oli Otaniemen kenttä kampuksen kyljessä) alkoi vaikuttaa, ja vetäisin n. 10 metrin keulat. Jo tässä vaiheessa takasuora vakiintui "röhtäisysuoraksi". Vuorikiipeilijä M:lle tämä tuotti hieman ongelmia, koska tuolla aurinkoisella kentänpuoliskolla oli jokunen muukin urheilija, ja M-parkaa alkoi hävettää. Minä osasin röytäistä äänettömästi. :)


Toinen upposi vielä helposti ja tasaisesti
Toisen olusen jälkeen tuli kaarteessa todettua, että enpä taida olla enää ajokunnossa. Kisasta alkoi siis tulla mielenkiintoista. Kolmas olut meni rutiinilla, ja M kauhisteli meikäläisen juomavauhtia. Hommassa avitti hieman oluen lämpötila ja siten runsas pulloon jäävä vaahto. Mutta toki minulla oli myös vankka kokemus erilaisista hipsunhauskoista juomapeleistä. Vauhti hiljeni kierros kierrokselta, mutta lähinnä juomisessa.


Kattokaa, kun toi juo nopeesti!

Olin kuulut lukuisia pelotteluja takaisin potkaisevista oluista ja otin siksi myös neljännen oluen varovaisesti, mutta olo oli koko suorituksen ajan vakaa eikä missään vaiheessa ollut sakkokierrosriskiä. Neljäs olut upposi turvallisesti, ja pääsin revittelemään viimeistä kierrosta tuuletusten saattelemana. Humalan tasokin pysyi sen verran mietona, että uskalsin ottaa vielä näyttävän loppukirin. Kello pysähtyi meikäläiselle aikaan 11:33:6 ja Vuorikiipeilijä M ylitti maaliviivan ajassa 12:13:7.


Se oli siinä!
Loppuanalyysina sanoisin, että hiemankaan opiskelijaelämää viettäneelle ja juomapelejä pelanneelle kaljamaili ei ole paha suoritus. Pelottelu on täysin ylimitoitettua, ja nyt oikeastaan vähän harmittaa, etten juonut ja juossut kovempaa. 10 minuutin raja on saavutettavissa jopa ilman harjoittelua, kunhan vähän uskaltaa riskeerata. Nyt otin siis todella varman päälle, että saisin pohjille eheän suorituksen. 

Hyvä me!
Tätä pitää ehdottomasti kokeilla uudelleen, koska meillä molemmilla on selkeästi lahjoja lajiin. Joko kaveriporukalla, PePon mahdollisessa seuraavassa kisassa tai taas firman tilaisuutena, jos muitakin alkaa kiinnostaa.

Kuvat: Juha Immonen / kloksi.fi