torstai 29. toukokuuta 2014

Uusi välilehtii

Olin tuossa jokin aika sitten polkujuoksemassa Vuorikiipeilijä M:n kanssa. M halusi kokeilla polkujuoksua, ja koska minä en suostu hänen (tai kenenkään muunkaan) kanssa normilenkille, niin sovimme polkujuoksutreffit Keskuspuistoon.

Lenkin jälkeen janotti
Lenkillä juttelimme kisoista, ja Vuorikiipeilijä M ehdotti, että listaisin kaikki kisani ja tulokseni blogiini. Hauska idea! Listasta voi helposti tarkkailla omaa kehitystä tai sen puutetta. Joten olkaapa hyvä: tuossa otsikon alla näkyy nyt uusi välilehtivalikko, ja toisella välilehdellä ovat kaikki minun "uuden ajan kestävyysurheilukisani". Otin siis mukaan kaikki blogin aikaiset kisat ja jätän muinaiset Venlojen viestin pummailuni ja ainokaisen maratonini historian hämärään, minne ne kuuluvatkin. :)

maanantai 26. toukokuuta 2014

Melkoiset mittelöt

Lauantaina kisailtiin sitten toista kertaa ikinä Maastomittelöt. Ja minä ja Supersuunnistaja olimme mukana ekaa kertaa. Toiselle meistä kerta jää kuulemma viimeiseksi, koska ratamerkinnät eivät olleet ihan joka kohdassa sellaiset, että olisi saattanut posottaa tuhatta ja sataa. Meitä hitaampia se ei haitannut niin pahasti... Sai hengähtää hetken, kun mutkassa pälyili, että minne pitää seuraavaksi juosta.

Kisa alkoi aamuysiltä pyöräilyllä. Maastopätkää oli 18 km reitistä noin 5 km, joten porukka ehti hieman hajota ennen polulle kurvaamista. Vähän ruuhkaa siellä silti tuli, kun mamikset taluttelivat likaa vaikeampia paikkoja. Oli ihan hyvä, että olimme käyneet Supersuunnistajan kanssa tutustumassa reittiin, koska jo ihan alussa joltain kilpailijalta meinasi mennä usko omaan reitinlukutaitoon ennen seuraavaa rastimerkkiä. Pitäisi kyllä olla reittimerkkejä niin tiuhaanniin, että jokaiselta merkkinauhalta näkee aina helposti seuraavan.

Meikä juoksee! Enkä ees ole kamalan
tuskaisen näköinen! (kuten yleensä)
Kuva: Matti Lukkanen / Maastomittelöt

Meikäläinen tykitteli ihan kivaa vauhtia ainakin kolmanneksen teknisestä pätkästä, kunnes vauhti loppui hankalassa ojan ja kallioisen rinteen yhdistelmässä ja päätin ottaa lähituntumaa maastoon. Sen jälkeen jalkauduin yleensä ajoissa, mutta onnistuin toki kaatumaan vielä noin puolivälissä - ja siinä vaiheessa Supersuunnistaja ohitti minut. Hölmöilin myös maasto-osuuden jälkeen, kun meinasin ajatuksissani lähteä uudelleen polulle - eli juoksureitille. Osa kilpasarjasta oli kuulemma polkenut sitä juoksureittiä pitkäänkin. Minä havahduin sentään 5 metrin jälkeen - päästettyäni pari kilpailijaa ohi. Onneksi minua lohdutti takaisin hiekkatielle päästyäni yksi kilpasarjan tyttö, joka kertoi olevansa vasta fillariosuudella, koska eksyi pahasti. Kilpasarja starttasi kuitenkin 2h ennen meitä kuntosarjalaisia ja suoritti molemmat lenkit kahdesti. Eli minun 5 metriäni ei ollut vielä kovin paha pummi. Pyöräilyyn meni aikaa minulta 1:11.04.

Juoksu lähti kulkemaan heti häkellyttävän hyvin, ja pysyin Berliinin maratoonarin peesissä yli 4 km. Vaikka jossain siinä nelosen ja vitosen välillä vähän hyydähdin (ja arvoin reittiä, koska osa reittimerkeistä oli kadonnut), niin sain vielä ihan lopussa herra maratoonarin vielä kiinni. Eli jaoin voimani (ihan vahingossa kylläkin) oikein loistavasti. Juoksuun aikaa meni 1:24:50. Polkujuoksu on oikeasti kauhean paljon kivempaa kuin maantiellä köpsyttely. Tuleeko musta nyt sittenkin joku polkujuoksija triathonistin sijaan? No ei, koska pyöräily on kuitenkin kaikkein kivointa!

Viuh! Siviilien ohitus pientareen kautta! Supersuunnistaja tuli
vastaan kannustamaan mua loppukiriin.
Toisin kuin triathlonissa, ei tässä kisassa saanut urakkaa lopettaa juoksuun, vaan piti polkaista vielä kolmisen kilometriä maaliin. Minulla oli vähän vaikeuksia ottaa viimeisiä mehuja itsestäni irti, ja joku jamppa ohittikin minut muutaman sata metriä ennen maalia. Taidan olla erikoistunut loppukireihin lähinnä juosten. Mutta aika sama. Vähän puuhastelun makua koko hommassa oli muutenkin, koska en ollut ehtinyt perehtyä tarpeeksi siihen juoksupuoleen. Vaikka ohitinkin juostessa pari tyyppiä. Melkoisen uskomatonta! Tai sitten surullista: jotenkin ärsyttää olla huonompi pyöräilijä kuin joku sellainen tyyppi, joka on minua huonompi juoksija. :D

Loppuaika oli 2:44:06 ja sillä sijoittui kuntosarjassa sijalle 34 (49 maaliin päässyttä ja 8 hylsyä) ja naisissa sija oli 5/12. Kyllä mua hiukan huvittaisi mennä ensi vuonna kokeilemaan, että paranisikohan aika, kun vähän reenaisi...

maanantai 19. toukokuuta 2014

Ei vieläkään 1500

Eilen oli viimeiset uintitreenit hallissa. Ensi sunnuntaina mennään Kuusijärveen. Ohjelmassa oli 30 min uintitesti. Samanlainen tehtiin edellisen kerran tammikuussa. Silloin minä lähdin itselleni tyypillisesti liian lujaa liikkeelle, hyydyin ja uin 1420 m, kun tavoitteenani oli 1500 m. Uinti on muuten ainoa laji, missä minulla on tosi paha tapa lähteä liian kovaa liikkeelle. Juostessa teen sitä lyhyillä matkoilla kuten vitosella ja Cooperin testissä, mutta muuten oikeastaan en.

Nyt otinkin taktiikakseni lähteä kiltisti vikana ja pysyä edellisen peesissä. Tipahdin kyllä vauhdista jossain vaiheessa, mutta vauhti tuntui kerrankin tosi tasaiselta. Harmi, kun menen uintivuoron muiden naisten kanssa kesällä ihan eri kisoihin - ei voi peesata järvessä. Kun tipuin peesistä, aloin olla tosi epätoivoinen, koska kuvittelin, että olimme uineet vasta vähän aikaa. Valkku totesi ennen testiä, että koska emme viimeksi kuulleet pilliä, niin nyt hän vilauttaa lättäriä kaikille päädyssä, kun on mennyt 15 min ja 25 min. No, minä en tietenkään huomannut lättäriä kummallakaan kerralla, ja vaivuinkin uinnin lomassa melkoiseen synkkyyteen, koska aika tuntui todella pitkältä ja tipuin muiden vauhdista jo alkutaipaleella. Jossain välissä vilkaisin kuitenkin Garminiani, ja huomasin uineeni jo 1200 m - eli aikaa ei voinut olla enää paljoa jäljellä. Tämä piristi minua ihan suunnattomasti ja sain aikaiseksi jopa hienoisen loppukirin. Se ei kuitenkaan riittänyt 1500 metrin saavuttamiseen, vaan tulokseni oli 1475 m. Ensimmäinen reaktioni oli otsikon mukainen, mutta onhan tuo kuitenkin parannus. Tosin veikkaan, että se johtuu aika pitkälti siitä, että en lähtenyt liian kovaa. Kyllä minusta kuitenkin tuntuu, että olen oppinut nyt keväällä uimaan paremmin, joten kyllähän tämä on lopulta kuitenkin varsin jees. Ja onpahan vielä parannettavaa. Paljon. :)

 
Kuvituskuvana meikäläisen joka kodin kasvihuone eli lasitettu parveke kera kasvusäkin. Säkissä on kaksi kurkkua ja pienenpieni paprika, jonka selviämisestä en löisi vetoa. Kävin kääntämässä ja kyntämässä viikonloppuna myös palstani, mutta siitä unohdin ottaa kuvia. Siellä kasvaa erilaisia kurpitsoita, mukulakirveliä, naurista, raparperia, ruohosipulia, salaattia ja vattupensas. Toivottavasti edes joku antaa satoa...

sunnuntai 18. toukokuuta 2014

Voi pylly!

Mun ahterini on ollut enemmän tai vähemmän jumissa viime kesän lopulta lähtien. Olen käynyt normaalisti hieronnassa noin kerran kuussa, mutta en ole erityisemmin valittanut juuri pebasta, koska olen aina aika kokonaisvaltaisesti jumissa. Nyt perberi on kuitenkin ärtynyt lisää, joten viimeksi  hierojalla valitin asiasta.

Jos en ole vielä tarpeeksi julistanut, niin kerrataan ihan vaan tyytyväisen asiakkaan pyytettömyydellä (en siis hyödy tästä mitenkään), että Kalliossa on kaiken maailman muiden hierontapaikkojen (jotenkin se aina naurattaa kavereita, että käyn hieronnassa juuri Kalliossa...) lisäksi paras urheiluhieroja, missä happy end tarkoittaa sitä, että kamala rusikointi loppuu ja selkä taas vaihteeksi liikkuu.

Joka kodin hierontalaitos

No, valitin siis persettäni Mikalle, joka kysyi heti, että tuossako se sattuu. No, siinäpä (eli siitä perslommon kohdalta ja syvältä) juuri. Siinä on kuulemma lihas nimeltä piriformis, joka painaa iskiashermoa. Vika voi johtu joko siitä, että itse piriformis on jumissa, alaselkä on jumissa tai alaselän nikamat ovat painuneet kasaan. Myöhemmin googlailin ja totesin, että mun vaivalle on jopa nimi: se on piriformis syndrooma.

Mika sitten koukisti polveni, survaisi kyynärpäänsä (ehkä, en nähnyt, kun olin vatsallani, mutta kyynärpäältä se tuntui) kipeään kohtaan ja heilutteli säärtäni eri suuntiin. Ensin sattui niin paljon, että piti oikein keskittyä hengittämään, mutta kipu alkoi helpottaa aika nopeasti. Sai piriformis kyytiä. Olen tiistain hieronnan jälkeen joka ilta venytellyt pebaa ja jalkojani, rullannut kankkua sekä pilatesrullalla että tennispalloilla (tämäkin on Mikan kuuma vinkki: teippaa kaksi tennispalloa yhteen ja makaa pallojen päällä siten, että selkäranka jää niiden väliin.. Ihan paras kotiselkähieronta!) ja lotrannut kipugeeliä, mutta silti ahteri kipuilee edelleen.

Tee-se-itse-filenuija lähikuvassa

Minulla onkin nyt ensi viikolla tehtävänä suuri valinta: menenkö treenaamaan sekä polkujuoksua että Maastomittelöiden fillarilenkkiä vai vain toista noista ja hierojalle nuijimaan piriformistani auki. Mikalle tuskin saisi aikaa, joten jos menen hierojalle, käyn vieraissa eli naapurin hierontapaikassa. Mutta kaikkia kolmea aktiviteettia on silti vaikeaa tunkea kalenteriin, koska minulla on poikkeuksellisesti tiedossa myös muuta elämää kuin urheilua! Ja nuo kaksi urheilua vievät aikaa ja hierontaan on aikoja jaossa vain rajoitetusti. Lauantain kisassa olisi kuitenkin kivaa olla varmalla fiiliksellä polkemassa ja pylly kunnossa. No, pitää varmaan mennä vaan tosi aikaisin töihin, että pääsee lähtemäänkin aikaisin ja ehtii iltasella tehdä vaikka mitä.

Nyt menen istuskelemaan pilatesrullan päälle, jotta 30 minuutin uintitesti sujuu tänään paremmin kuin tammikuussa.

perjantai 16. toukokuuta 2014

Juoksu ei kulje kenelläkään

Olen nyt käynyt pari kertaa kuntorasteilla, koska metsässä rämpiminen on polviystävällinen tapa lenkkeillä. Lisäksi ajattelin, että jos osaan ja jaksan juosta varvikossa, osaan ja jaksan tehdä sitä pidempään ja paremmin myös ihan tiellä. Tavoitteenani on nyt polkujuosta tahi suunnistaa kerran viikossa. Edelleenkin hoidan siis peruskunnon rakentamisen muilla keinoin ja juoksen ainoastaan juostakseni lujempaa.

Nyt en tosiaankaan mene lujaa. Eilen etenin poluilla ja hiekkateillä edes jotenkin, mutta siellä oikean metsän puolella homma tuppasi menemään kävelyksi. Ovat ne oikeat suunnistajat vaan aika epeleitä, kun painelevat siellä avohakkuualueilla ja soilla kuin pienet hirvet. Ja luulisi, että meikäläinen osaisi juosta edes niillä kartan valkoisilla osilla, mitkä ovat ns. helppoa maastoa, mutta ehei. Sisäinen nössöni haluaa koko ajan katsella, minne astun, joten homma menee ihan sipsuttamiseksi. Ja jos samaan aikaan pitää osata lukea karttaa, niin kävely on ainoa tapa edetä. Osaan lukea karttaa tiellä juostessa, mutta poluillakin se alkaa heilua liikaa. Juoksu voisi olla helpompaa, kun tietäisi ilman karttaa, minne mennä. Sitä testailen sitten ensi viikolla, kun minulla on polkujuoksutreffit Vuorikiipeilijä M:n kanssa.

Sen näkee naamasta, kun lakkaa saamasta

Mutta minä en suinkaan ole ainoa, joka ei tiedä mitään juoksuista. Toinen, joka on aivan kujalla asian suhteen on turkulainen kissaneiti nimeltä Sissi. Sissi on meidän Unskin tuleva tyttöystävä, ja vielä kaksi päivää sitten vaikutti siltä, että Sissi tulisi täksi viikonlopuksi meille kylään, että se ja Unski pääsisivät tekemään sen kaikkein kauneimman. Sissin kasvattaja kuitenkin soitti eilen, että Sissin juoksut loppuivat ennen kuin kunnolla alkoivatkaan. Unski pettyi niin pahasti, että meni surkeuksissaan merkkaamaan makuuhuoneen lattialla olevan lampaantaljan. Voi Unski-parkaa: herra mouruaa joka yö, mutta silti ei vaan heru. Parempi onni parin kuukauden kuluttua. Unskin kasvattaja onkin sanonut, että kissojen kasvattaminen kasvattaa myös pinnaa. :)

maanantai 12. toukokuuta 2014

Springin tulokset

Ei oltu ees viimeisiä! Oltiin kolmanneksi viimeisiä! Yksi joukkue oli oikeasti meitä hitaampi ja toiset eivät olleet viitsineet hakea yhtä rastia. Tuloksia voi pällistellä tuolta.

Valmiina lähtöön!

Supersuunnistaja analysoi suoritustamme siten, että emme olleetkaan juoksussa huonoja, vaan pyöräilyssä. Ja niistäkin ensimmäisessä maantieosuudessa emmekä siinä teknisessä metsäosiossa, missä  minä vedin väsyneet kilarini.

Siellä mäen päällä, mistä otin maisemakuvan

Eli alussa tuli lähdettyä vähän liian säästellen ja hiljaa. Tämä johtui varmaan siitä, että lähdimme hakemaan ekaa rastia ensin väärältä puolelta jokea, ja siksi jäimme muista jälkeen emmekä saaneet kiritystä.

Kuin lintu langalla

Kaksi voitettua sekajoukkuetta tarkoittaa, että Team Elina Jouhki saa lisää massia! Keksinpä nimittäin sellaista, että tuuppaan keräykseen aina lisää rahaa, kun pääsen kisoissa tavoitteeseeni. Multisportissa jokainen voitettu sekajoukkue tarkoittaa aina kassan kilahdusta. Triathlonin olympiamatkalla ajattelin päräyttää pätäkkää tiskiin jokaisesta minuutista, joilla alitan kolme tuntia. Viime kesänä kokonaisia minuutteja tuli nolla, mutta kolme tuntia sentään alittui, joten nyt tahtoisin niitä minuutteja edes muutaman. Maastomittelöt, maastotriathlon ja Tahkon puolimatka ovat vielä kalibroimatta pankkitilin kanssa, mutta enköhän minä niihinkin jotain virstanpylväitä vielä keksi...

Pirtsakka loopupulahdus. Onneksi Supersuunnistaja ei pieraissut. :)
Eilen kävin Esportissa tekemässä vähän juoksutekniikkaa lämmittelyksi ja venyttelin päälle. Tänään ajattelin ihan vain lepäillä. Huomenna on onneksi hieronta, koska jalat ja varsinkin äässi ovat edelleen jumissa.

Kuvat: Liisa Paakkanen

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Kisakauden avaus

Eilen sitten käynnistyi kisa(kynsi)kausi, kun otimme Supersuunnistajan kanssa osaa Spring Adventureen. Mulla oli ollut kiireinen viikko, eikä motivaatio ollut perjantai-iltana ja lauantaina aamulla ihan paras mahdollinen. Mutta onneksi fiilis koheni Hyvinkäälle kisakeskukseen päästessä, vaikka juuri ennen lähtöä tajusinkin, että olisin voinut ottaa mukaan uuden kypäräkameramme - ja kaikki oli sen puuttuessa ihan pilalla. Myöhemmin sekoilin Garminin ja vaihtojen kanssa - ja kaikki oli vielä enemmän pilalla. :) Insinööri urheilee...

Perinteiset kisakynnet Pink Wheels -teemalla. Taustalla
käsinauhan tehtävää suorittava tuubihuivi.

Me osallistuimme taas kilpasekasarjaan, ja tavoitteena oli olla jotain muuta kuin viimeinen sija. Keksinkin perjantaina, että asetan itselleni tavoitteen jokaiseen kesän kisaan, ja jos pääsen tavoitteeseen, lahjoitan team Elina Jouhkin keräykseen lisää rahaa. Eilen päätin, että potti kasvaa jokaisesta voitetusta sekaparista. Niitä kun ei ikinä tule kovin montaa, joten jokainen päänahka on arvokas. Minun ei tarvinnut edes lähteä kisaan säälittävässä ikkunaverhotiiminauhassani: Vuorikiipeilijä M palasi tällä viikolla Nepalista ja oli ostanut sieltä halvalla kasan piraatti-Buffeja. Hän tuli eräänä aamuna töihin pinkki tuubihuivi kaulassaan. Kun minä iskin silmäni siihen ja kysyin, että mistä noita voi ostaa,Vuorikiipeilijä M ojensi huivin minulle ja sanoi, että saat sen, ostin näitä Nepalista tosi monta. Siis aivan loistavaa! Huivi toimii kaksin kerroin kierrettynä tosi hyvänä hihanauhana. Syöpäsäätiö kiittää Vuorikiipeilijä M:ää! :)

Itse kisa meni vähän niin ja näin. Pyöräily alkoi muuten ihan ok, mutta valitsimme ekalla rastilla ruuhkaisamman puolen lähestyä rastia, missä meni vähän aikaa hukkaan, ja kaikki muut seka- ja naisparit pääsivät karkuun. Taisimme kuitenkin myöhemmin suunnistaa vähän paremmin (tai siis Supersuunnistaja taisi, minä hengasin tapani mukaan peesissä), koska taaksemme jäi 1-2 sekaparia ja jokunen naispari. Tosin kisaan kuuluvan köysitehtävän sai käydä tekemässä missä välissä vaan, ja osa pareista otti sen heti alkuun. Vertailu sijoituksesta oli siis vaikeaa.

Maisema ekalta  juoksuosuudelta: hiekkakuppalla mäkiä riitti!

Isoin moka tuli ensimmäisellä juoksuosuudella, missä suunnistettiin ilmakuvakartan kanssa. Me emme tajunneet ottaa pyöräilyn yleiskarttaa (josta olisi näkynyt korkeuskäyrät) mukaan, ja juoksimme yhden rastivälin tosi mäkistä reittiä tasaisemman ja nopeamman vaihtoehdon sijaan. Tosin juoksuosuuksilla menoa haittasi enemmän minun suunnattoman surkea juoksukuntoni: hapenottokyky olisi riittänyt, mutta jalat väsyivät. Päätinkin jo maanantain kuntorasteilla, että käyn kerran viikossa suunnistamassa: kuntorasteilla saa juosta metsässä eli pehmeällä alustalla, ja se on "hauska" tapa lenkkeillä. Ehkä sitten saan jalatkin taas tottumaan vähän paremmin juoksemiseen rasittamatta liikaa polviani. Ja opin nimenomaan sitä metsässä juoksemistakin, missä olen tosi huono. Kuvittelisin, että tie kuin tie menee sen jälkeen tosi helposti, kun osaan könytä keskellä korpea - ja selviän loppukesästä Tahkon puolimatkasta.

Mutta takaisin tähän kisaan. Minä luulin meidän olevan pitkään ihan vikoja, mutta kolmanneksi viimeisellä eli melontaosuudella meitä vastaan meloi kaksi paria, kun olimme melomassa rastilta takaisin vaihtopaikalle. Tämä nosti fiiliksiäni ihan tajuttomasti, ja kun onnistuimme pitämään sijoituksemme jopa melontaa seuranneella juoksuosuudella, niin lähdin vikalle pyöräosuudelle ihan apnan raivolla - Supersuunnistajakin yllättyi, kun meikä posotti menemään, vaikka olin juuri juoksussa valittanut, kuinka loppu jalkani ovat. No, pyöräilyssä käytetään vähän eri lihaksia kuin juoksussa ja ne taitavat olla niitä, joita olen kyykkäämällä koko talven kasvatellut.

Meikäläisen perinteiset näkymät juoksuosuuksilla:
Supersuunnistaja kirjaimellisesti raahaa minua mukanaan.

Toinen sekapari oli pyöräilyn alussa ihan kannoillamme, mutta pidimme heidät takanamme vielä teknisen osuuden alkuun. Polun alussa oli kuitenkin muutama mutainen kohta, ja meikäläinen lensi mukkelis makkelis - ja toinen pari pääsi ohi. Tämä luonnollisesti keljutti minua käsittämättömän paljon, ja vedin siellä pöpelikössä istuessani perinteiset itkupotkuraivarit ja ulisin, kuinka paska olen, kun en osaa edes pyöräillä. Mielialani kuitenkin kohosi, kun pääsimme pitkospuille ja homma alkoi sujua - kunnes taas kohtasimme mutaa ja märkiä juuria, ja Mintun itsetunnon oli taas aika ottaa syöksylasku. Onneksi pyöräilyn tekninen osuus loppui alamäkeen, jonka laskin Matti Lehikoisen opeilla erittäin mallikkaasti, ja siten sain loppuun hyvän fiiliksen. Voi Supersuunnistaja-parkaa: meikäläisen urheilussa on mukana aina suuria tunteita,ja hän saa niitä aina aitiopaikalta seurata. Hän tosin itsekin (taas) illemmalla totesi, että onneksi minun tunnekuohuni menevät ohi aina muutamassa minuutissa, niin niitä sietää ihan hyvin.

Toinen sekapari meni siis menojaan, mutta poljimme kuitenkin reippaasti takaisin vaihtopaikalle ja minä suunnittelin matkalla meille valmiiksi uintitaktiikan. "Loppuhässäkkänä" kun oli Finnfoam-levyn kanssa uiskentelua Vantaanjoessa. Levy piti kantaa vähän matkan päähän yläjuoksulle ja meloskella sillä sitten hakemaan rasti alajuoksulta, minkä jälkeen sai nousta vedestä, viedä levyn pois ja juosta maaliin. X-kaadossa yritimme uida niin, että Supersuunnistaja on takana. Sillon hän kuitenkin tippui heti veteen ja ui lähes koko matkan levyn perässä. Koska minä olen meistä kahdesta äänekkäämpi ja kovempi käskyttämään, ehdotin, että pelaamme vahvuuksilla ja minä menen taakse, koska saan varmasti karjuttua selkeitä ohjeita Supersuunnistajalle, että pääsen hyvin kyytiin ja pysyn siellä. Joko taktiikka toimi tai opimme edelliskerrasta jotain, koska nyt homma sujui oikein mainiosti ja pysyimme molemmat koko matkan levyn päällä. Eli talviturkkia ei kai tullut heitettyä vieläkään, kun emme kastuneet ihan kokonaisvaltaisesti. :)

Yhteistyötä yli tiimirajojen: yhdellä fillarirastilla lyhyemmät
naisjoukkueet tarvitsivat muiden apua. Me hoidimme
homman niin, että väkivahva meitsi punnersi pitkän
mutta höyhenenkevyen Supersuunnistajan ylös.
Sukupuoliroolit my ass! :D

Maaliin selvisimme vähän yli 4,5 tunnissa, ja ehkä yksi sekapari jäi taaksemme. Tämä ei ole kuitenkaan vielä varmaa, koska tulokset eivät ole vielä valmiit. Me emme kuitenkaan saaneet yhtään sakkoa, joten on mahdollista, että emme ole viimeisiä. Jee!

Illalla palkitsimme itsemme harrastamalla tiedostavaa kuluttamista ja käymällä syömässä Tapiolan uudehkossa vähän hienommassa ravintolassa Kylässä: Espoossa on tosi köyhä iltaelämä ja hyviä ravintoloitakin on aika vähän. Siksi on kivaa tukea paikallista yrittäjää ja koettaa pitää edes jonkinlaista kaupunkikulttuuria hengissä. Ruoka oli oikein hyvää - varsinkin minun jälkkärini eli mustikkainen crème brûlée. Pitää tukea paikallista toistekin! Ravintolassa Supersuunnistaja sanoi miettineensä, että pitäisikö meidän olla oikeasti kuntosarjassa. Mutta koska meidän tullessa maaliin jotkut kuntosarjalaiset (joiden reitti siis oli lyhyempi) vasta lähtivät uiskentelemaan, hän oli tullut siihen johtopäätökseen, että olemme oikeutettuja kilpasarjaan. Ja hei, pitäähän jonkun tehdä se toiseksi viimeinen parikin onnelliseksi! ;)

tiistai 6. toukokuuta 2014

Hieman suunniteltua kosteampi lauantai

Lauantaina oli meidän säbäjengin kauden päättäjäiset. Nousivat penteleet kolmosdivariin ja ihan ilman minua! Onnea akoille vaan. Ihan vähän olen kade, kun en enää voinut olla mukana kevään upeassa loppukirissä (ei yhtään tappiota) ja vähän tuuriakin sisältäneessä nousussa (meidän piti voittaa vikan turnauksen kaikki pelit ja parin muun joukkuen hävitä tai pelata korkeintaan tasan...). Mutta välillä pitää valita.

Meitsi surffaa

Olin tosiaan kuitenkin mukana kauden päättäjäisissä, ja pääsin taas kerran Pyhtäälle Sirius Sportiin. Viimeksi kävin siellä lentämässä tammikuussa, koska olen vanha. Nyt surffattiin. Ja pakko sanoa, että surffaus oli oikeastaan hauskempaa kuin lentäminen: sitä sai tehdä vähemmällä rahalla paljon enemmän. Yksi vuoro oli aina tunnin, ja kun meitä oli radalla noin kuusi kullakin, niin surffata ehti oikein mainiosti.

Vanha lumilautailija oppi jopa ohjaamaan!

Kun lentämisessä ehti saada vain vähän esimakua hommasta pääsemättä kunnolla jyvälle, niin surffissa ehti kokea ihan selkeän kehityskaaren. Ensin aloiteltiin vatsalaudalla, ja sitten siirryttiin seisoskelemaan ja käytettiin narua apuna. Kun se alkoi sujua, päästettiin narusta irti ja lopuksi vielä harjoiteltiin veteen menoa ilman narua. Ja kovimmat jätkät koettivat vielä temppujakin kuten käännöksiä ja ollieta. Minä tyydyin tulemaan kaatumatta pois - vaikka kaatuminenkin oli aika kivaa. :)

Ekalla kerralla meno oli tosin tätä...
Kun palasimme pääkaupunkiseudulle, menimme vielä istumaan iltaa yhden joukkuekaverin duunipaikkaan. Mutta se ei suinkaan ole syynä tämän jutun otsikolle, vaan aamuohjelmani ennen Siriukseen lähtöä. Kävin nimittäin poljeskelemassa Maastomittelöiden MTB-reittiä läpi. Yhdessä kohdassa oli oja ja paljon mutaa. Meikältä tyssäsi vauhti ja luonnollisesti kaaduin juurikin sinne ojaan.

Tuo iso lätäkkö muotoutui
minun ahteristani!

Lätäkkömesta oli ihan hiekkatien vieressä, ja tokihan sitä pitkin paineli juuri joku sauvakävelijä meikän pannuttaessa. Eli yleisöpuolikin oli kunnossa. :) Eipä sillä, kun katseli vaatteitani kaatumisen jälkeen, ei kohtalostani ollut mitään epäselvyyttä. Tämä pieni - vaikkakin vilpakka - takaisku ei kuitenkaan minua juurikaan hidastanut, vaan poljin reittiä niin pitkälle, kuin suinkin ehdin. Tunnin jälkeen piti kääntyä takaisin, jotta ehdin Siriuksen autokyytiin. Paluumatka sujui nopeammin, kun reitti oli jo tuttu, eikä tarvinnut pälyillä niin kauaa karttaa - mutta toisaalta oli ihan hyvä, että minulla oli aikaa paneutua myös pyörän pesuun.

Ei ole tuo reitti ihan triviaali. Pitää treenata sitä nyt joka viikko ennen kisoja, että on edes teoriassa mahdollisuus polkea se kokonaan kaatumatta läpi.

perjantai 2. toukokuuta 2014

Team Elina Jouhki

Pyöräilijä ja triathlonisti Elina Jouhkin  piti osallistua Frankfurtin Ironmaniin tulevana kesänä ja tempaista porukalla rintasyövän ehkäisemisen puolesta ajamalla kisa vaaleanpunaisilla renkailla. Hän on sairastanut rintasyövän 2012 ja leukemian elokuussa 2013. Hän sai kantasolusiirron Lucian-päivänä 2013, ja alkuvuodesta kaikki käytti suhteellisen hyvältä - ja treenit Ironmanille olivat siis käynnissä.

17.4.2014  Elina sai kuitenkin tietää, että leukemia on uusiutunut, eikä Elina voikaan urheilla. Baba Lybeck keksi, että muut voivat tehdä sen hänen puolestaan, ja perusti Team Elina Jouhkin. Tiimissä on nyt 127 jäsentä, ja tiimi on kerännyt rahaa tähän mennessä jo 6 278 €.
Minä bongasin Team Elina Jouhkin ensimmäistä kertaa Pian blogista, ja tiimissä on jo useita muitakin tuttuja. Baba esittelee tiimiläiset blogissaan lähiaikoina. Tiimissä on sekä kaltaisiani tavisliikkujia että oikeasti kovia nimiä ja muita julkkiksia - mikä on tosi jees.
Vanha käsityönopettajani facepalmaisi, jos näkisi
väliaikaisen pinkin nauhani. Rekvisiittana Supersuunnistajalta
saamani pinkit fillarihanskat.

Itse olen onnekseni ainakin vielä välttynyt syövältä tai edes sen epäilyltä. Aihe on kuitenkin koskettanut useamman kerran myös minun lähipiiriäni (eikä se ole ihmekään: joka kolmas suomalainen sairastuu syöpään), joten tuntui varsin luonnolliselta ja suorastaan todella hyvältä idealta lähteä mukaan. Haluan muistuttaa ihmisä, että syöpä ei ole pelkästään vanhojen ihmisten tauti, vaan se voi osua kenen tahansa kohdalle koska tahansa.>
Eli nyt sitten omistan kaikki treenini ja kisani Elina Jouhkille. Olen joka tapauksessa hankkimassa tässä kuussa kevyempiä kisavanteita, joten ihan hyvin, voin laittaa vanteille pinkit kumitkin! Tiistain uinti meni teemaan sopivasti pinkissä uimalakissa, ja äsken onnistuin löytämään kangasvarastoistani palan siskontytön huoneen verhokangasta, mistä sain vaaleanpunaisen raidan tehokäyttöön väliaikaiseksi pinkiksi nauhaksi. Sitä pitäisi kohta lähteä ulkoiluttamaan. Pitää polkea niin lujaa, ettei ruma ommel ja harottavat langanpätkät näy. :) 
Lahjoitin keräykseen alkuverkkaluontoisesti jo kerran, ja ajattelin lahjoittaa loppukesästä vielä lisää. Mietin tässä jonkun kivan kesän kilometri- tai minuuttiluvun, jonka voi muuttaa euroiksi. Palaan asiaan.
Tässä vielä kasa oleellisia linkkejä:
Osallistukaahan! Jos ei ole varaa pistää rahaa, niin jakakaa edes Elinan tarinaa sosiaalisessa mediassa ja haastakaa muita mukaan!