torstai 11. heinäkuuta 2013

MINUN Geopark Challengeni

Nyt sitten minun omia kokemuksiani ja tuntemuksiani sekä enemmän kuvia - MINUSTA. :)

Ensinnäkin oli ihan huippua, että meidän joukkueemme numero oli 32! Tästä lapsuuden korismuistosta ja Magic Johnsonistahan olen mouhunnut aiemminkin. Eli lähtökohdat kisaan olivat mitä parhaimmat.

Meikä näyttää, että osaan tulla alas (kuva Tommi Olsson)

Siinä mielessä lähtökohdat olivat vähän pepusta, että minä menin ja unohdin vaikka mitä kotiin. Pahin unohdus oli varmaan kanootin lisätuoli. Olin askarrellut meille styroksista hienon jakkaran, ja nyt kaikki käyttämäni aika ja raha (13€!!) meni hukkaan! Lisäksi mua harmitti vietävästi joukkueen puolesta, koska limukori oli vähän korkea penkki. Onneksi Tommi oli sissi ja istui sillä kuin tatti.

Ja onhan se nyt noloa muutenkin unohdella kamaa kotiin. Multa unohtui myös se teline, mihin lamppu tulee kypärässä kiinni. Onneksi Tommilla oli oman telineensä lisäksi mukana myös otsakuminauhamalli, jota mä sain lainata. Insinöörinä kikkailin sen kiinni kypärään nippusiteillä ja (mustalla! rokrok!) jesseteipillä alta aikayksikön. Eli loppu hyvin, kaikki hyvin. Tai olisin mä voinut vähän tyylikkäämpi olla. Kyllä mua keljutti (ihan muistakin syistä kuin ulkonäöllisistä). Ja yhdet sukat enemmän olisi voinut olla mukana. Paitoja matkassa oli taas ihan liikaa.


Keskittynyttä säätöä (kuva Sami Merovuo)

Yllättävän vähän mua jännitti. Mä en jännännyt sitä, että miten jaksan ja miten pysyn jätkien perässä, koska viime vuonnakin jaksoin. Ja kyllähän pojjaat odottavat, kun on pakko. :) Ja olen mielestäni tänä vuonna paremmassa kunnossa kuin viime vuonna tähän aikaan. Jännitin oikeastaan vain kahta asiaa. Eka oli rullaluistelu: kaadunko (joo) ja loukkaannunko (en) ja menevätkö reidet ihan hapoille (voi, että menivätkin). Toinen oli melonta, mutta se oli enemmänkin koko tiimin puolesta jännittämistä. En siis oikein luottanut, että meillä olisi mitään mad jokimelonta skillzejä - mitä Tommi ilmeisesti oletti. :)

Intopinkeänä omaa vuoroa odottelemassa. Kohta pääsee taas tulemaan alas!

Mites sitten meni? Minä en osaa juosta. Jään siinä jälkeen, koska jos haluan juosta kauan, en todellakaan voi juosta lujaa. Esimerkiksi Tommin luontainen vauhti on selkeästi kovempi kuin mun omani. Aika paljon mä olen mielestäni juoksua treenannut (ainakin enemmän kuin viime vuonna, koska olen yrittänyt kehittää sitä myös triathlonin takia), mutta ei se vaan riitä. Onneksi olen palautunut tänä vuonna maan pinnalle jo niin monta kertaa, että en olettanutkaan pysyväni jätkien peesissä. Mutta onneksi on vetonaru. Välillä se riittää ihan vaan henkisenäkin tukena, mutta välillä se oikeasti nostaa koko joukkueen etenemisvauhtia. Hyvä keksintö siis.

Muuten meni yllättävän hyvin - jopa se rullaluistelu. Viime vuonna melonta oli optimaalisemmassa kohdassa ja jaksoin polkea paremmin, kun prologin ja juoksun välissä sai vähän istuskella. Toisaalta tänä vuonna ei tarvinnut enää juosta rullaluistelun jälkeen kuten viimeksi, vaan pääsi sen jälkeen polkemaan.

Siitä voi johtua, että tänä vuonna jäin jälkeen myös polkiessa. Tai oikeastaan jäin jälkeen vain kinttupoluilla ja suolla, joten ongelma ei niinkään ollut polkuvauhti vaan polkutekniikka ja fillarin talutusvauhti. Onneksi suolla oli pieniä kirittäjiä ja oikein useampaa sorttia. Siis oikeesti! Miten voi olla olemassa paikkoja, missä viihtyvät sekä paarmat  että hyttyset että vielä mäkäräisetkin? Ja mitä ihmettä siellä tekee ihminen (no, työntää pyörää näemmä...)?

Viime vuonna vedin kamalat kilarit yhdessä metsässä (minne menimme tuolta bannerikuvan avohakkuualueelta). Tänä vuonna saatoin ihan vähän kitistä, että oottakaa, mutta käyttäydyin muuten tosi reippaasti - ainakin omasta mielestäni. Olen tainnut oppia supersuunnistajan kanssa liian hyvälle, koska hän odottaa mua kiltisti ja palaa tarvittaessa takaisin antamaan auttavan käden. Nämä herrat oottelivat mäen päällä mun könyämistä, mikä välillä otti päästä, mutta pidin turpani kiinni. :D

Se oli tosi kiivaa, että kaikki saivat laskeutua. Olin jo varautunut antamaan poikien suorittaa kaikki questit, että itse voisin säästellä voimiani liikkumiseen, mutta laskeutuminen on ihan tosi kivaa. Ja mä olen siinä oikeastaan ihan hyvä ja tehokas. En jää ainakaan jänistelemään reunalle, koska olen hypännyt reunan yli jo niin monta kertaa. Ja viime vuonna mä omin laskeutumisen itselleni. Siksi ajattelin tällä kertaa olla joustava. Onneksi ei tarvinnut olla.

Jee! Koski laskettu! ("koski" takana ja kuva MINÄ ITTE!)

Meitsi suunnisti melonnassa kuten viime vuonnakin. Tosin nukahtelin välissä, niin en pysynyt koko aikaa kartalla. Eli pilkin sellaista mikrounta ja heräsin aina, kun meinasin alkaa kallistua (ja kanootti sitten toki siinä mukana). Onneksi joki vie vain yhteen suuntaan, niin perille päästiin, vaikka kartanlukua ei liikaa harrastettukaan. Suunnistin vähän myös canyoneeringissä, mikä oli kivaa.

Pitäisi muutenkin ottaa enemmän vastuuta, kun tässä alkaa hiljalleen pysyä kartalla ja vauhdissakin.  Nyt annoin herrojen pummata ihan keskenään enkä edes tunkenut katsomaan karttaa. Olen kuullut kai liikaa varoittavia tarinoita liian monesta kokista.

Parannusta edelliseen vuoteen aktiivisuudessa kuitenkin oli, kuten pitääkin.  Viime vuonna en varmaan olisi niin hanakasti hypännyt ylös kanootista ja riuhtonut sitä puunrunkojen yli reittä myöten joessa. Nyt mamoilin asiaa vain ekassa koskessa ja sitten aloin olla reippaampi. Tosin vähän kyllä koetin pysytellä kivillä ja tukeilla ja kahlata vain nilkkaa myöten. Ei onnistunut koko aikaa.

Vähänkö oon kova! Tai ainakin oon maalissa!
Nyt on ihan itseensä tyytyväinen olo. Tuollainen pidempi kisa haastaa ihmistä ihan erilailla kuin perinteinen 6 tunnin tykitys. Mua on tänä kesänä vähän kriisittänyt se, että olen triathloonannut vähemmän kuin multisportannut, vaikka periaatteessa triathlon on mun arvoasteikossa korkeammalla (tosin multisportti on parisuhdesporttia, niin se on siksi aika påp). Mun tekisi vähän mieli kokeilla ensi vuonna puolimatkaa. Mutta jos meinaan vaikka Joroisille, niin en voi lähteä Rokualle. Kisat ovat liian lähellä toisiaan. En kuitenkaan haluaisi sanoa ei, jos mua taas mukaan pyydettäisiin, koska en halua menettää paikkaani joukkueessa. Paluumatkalla oli vähän puhetta, että välivuosi voisi olla poikaa, koska Rokua on jo "vähän nähty". Jätkät nyt ovatkin olleet siellä jo kolme kertaa. Mutta se saattoi olla sitä perinteistä liian pian kisan jälkeen heitettyä "ei enää ikinä" -läppää. Saas kattoo ny. Sen voin kyllä sanoa, että mihinkään 72 h kisaan en ikinä lähde. Tää 30h on kyllä ihan maksimi. T: nimimerkki "polvi edelleen jäykkänä".

Unohtui muuten leuattaa Rokualla! Siis VOI EI!

3 kommenttia:

  1. Onnea hienosta suorituksesta! Näitä seikkailukertomuksia on kyllä tosi mukava lukea! Hitto, on itsekin päästävä kokemaan tuo 24h! Olin jo niin lähellä päästä viime kesänä Geoparkkiin, mutta menin sitten sairastelemaan... Jonain päivänä! :)

    Puolimatkalle vaan, se on sulle semmoinen nätti pikku verra verrattuna noihin seikkailuihin. Tuo on vaan niin totta, että Joroinen ja Rokua ovat aivan liian liki. Mutta mutta, onhan niitä muitakin puolimatkoja nykyään!

    Huomasin Facessa hovikuvaaja Tapon "kisan komeimmat kynnet liikkeellä" kommentin teidän tiimin kohdalla, joten nyt kyllä jäi vähän vaivaavaan mimmoset ne kynnet oli kisassa!? ;)

    VastaaPoista
  2. Sellaset sponsorikynnet, ettei mitään rajaa.

    Mulla oli tuolla viime vuonna jotkut aika "peruskamaa" olevat kirjavat kynnet, ja Tapani otti niistä silloin kuvan, kun mä säädin kajakkiani. Ja kaveerasi mut FB:ssa kisan jälkeen.

    Mä jaan aina kisakynsiäni FB:ssa, ja Tapani kyseli jo jokin aikaa sitten, että millaset meinaat tehdä Rokualle - ja eka kysymys Montassa oli, että millaset kynsilakat sulla on. :D

    Vois ne ehkä täälläkin vilauttaa. :)

    VastaaPoista
  3. Niin ja seikkaillessa tulee mentyä paljon matalammilla sykkeillä kuin triathlonissa, joten kyllä se puolikas varmaan aika kamala on. Vauhtihan se tappaa eikä matka.

    VastaaPoista