sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Ihan hanurista

Lauantaina kisattiin No Limit adventure, ja kyllä, otsikko kertoo siitä. Sinänsä puitteet olivat loistavat: ihana sää, hyvä maasto ja ihan vinkeät questit. Mutta mulla vaan meni kaikki tosi huonosti.

Heti prologissa huomasin, että en ole palautunut kunnolla. Mä en "ehtinyt" viikolla pitää välipäiviä kuin perjantaina, ja tiistaina kävin pummaamassa iltarastit niin pahasti, että olin metsässä 3,5h, vaikka piti hölkötellä ihan vaan kepeästi 5 km rata läpi. Ei siis ihme, ettei oikein prologissa jalka noussut.

Villejä lupiineja yhdeltä fillarirastilta.

Prologissa juostiin neljä kierrosta urheilukentän ympäri ja aidottiin vesieste ja neljä aitaa kullakin kierroksella.Sattumalta keskiviikon yleisurheilukoulussa oli juuri aitajuoksua, joten mulla oli tekniikka tuoreessa muistissa. Jee! Tämän yleisurhean pyrähdyksen jälkeen haettiin metsästä kaksi rastia. Kartta oli peilikuva, koska muutenhan homma olisi liian helppoa. Supersuunnistaja oli taas ihan super: olimme tokalla rastilla ennen hiihtosuunnistuksen maajoukkuetta! Jopa minä lyijyjalkoineni. Repikääs siitä!

Prologin jälkeen hiihtosuunnistajat ja muut miehet lähtivät melomaan, ja tyttöset ja kaiken maailman sekojoukkueet suuntasivat pyörälenkille. Heti kolmannella pyörärastilla saimme vähän vilvoitella, kun uimarannalla piti kahlata tai uida poijun ympäri. Se oli hauskaa!

Mulla oli siis ihan kivaa siihen asti, että päästiin tokalle questille. Questilla piti ensin kiipeillä köyteen karbiinilla kiinnitettynä vähän (tosi vähän) vuorikiipeilyhnkisesti mäki ylös ja sitten hakea puron reunalta kolme rastia. Joku homonaama oli tallonut yhden rastilipuista jonkkaan, joten löysimme vain kaksi kolmesta rastista. Kehittelimme siinä kolmatta rastia etsiessä pienen parisuhderiidan poikasenkin, kun keskustelimme, että pitäisikö etsiminen lopettaa. Siinä tapellessa ohi kulki yksi naisjoukkue, jolta kysyimme, että montako rastia he ovat jo löytäneet. He sanoivat, että kaksi ja kysyivät, mitä me teimme kaukana rannasta. Me vastasimme, että tappelemme. :) No, lopetimme sen puuhan sitten siihen, ja kävimme pummaamassa tyttöjen kanssa sellaisen reilun kolmen kilsan lenkin. Tapasimme siellä jonkassa vielä toisenkin naisjoukkueen, joiden kanssa pummasimme vähän lisää.

Mäkeä alas, että voi sitten kiivetä takaisin ylös!

Yli tunnin koikkeloinnin jälkeen palasimme quest-paikalle ja menimme suorittamaan suunnistusta kahden rastin verran. Siinä vaiheessa alkoi meikätytöllä olla takki vähän tyhjä, mikä purkautui luonnollisesti lapsellisena kiukutteluna ja kiroiluna. Kun pääsimme takaisin fillareille, kuulimme yhdeltä miesjoukkueelta, missä se liputon rasti oli. Emme jaksaneet enää siinä vaiheessa mennä hakemaan sitä, vaan lähdimme taas polkemaan.

Pyöräily sujui ihan kivasti siihen asti, kunnes päädyimme kinttupoluille, missä meikän väsymys taas otti vallan, eikä polulla pysyminen tahtonut enää sujua. Parin kaatumisen jälkeen mulla meni sisu kaulaan, ja aloin aristella yhä enemmän kaikkia pieniäkin kiviä ja mutalätäköitä. Ja siitäkös mä suutuin itselleni, ja haukuin ja inhosin itseäni oikein (kovaan) ääneen. Supersuunnistaja-parka sai kuunnella mun väsynyttä kitinääni. Pieni ilonpilkahdus tuli, kun yhtenä questina oli polkea lyhyt motocross-rata läpi alle kahdessa minuutissa. Kun munkin oli pakko polkea lujaa ja uskaltaa, niin aiempi voivottelu unohtui, ja annoin palaa. Ja sehän oli huisin kivaa! Mutta se ilo ei jaksanut kantaa kovin kauas, kun taas aloin kämmäillä pikkupoluilla. Pieni ilonpilkahdus tuli, kun törmäsimme kahdella peräkkäisellä rastilla hiihtosuunnistuksen maailmanmestariin. Menimme rastivälit eri reittiä - mutta näköjään yhtä kovaa. Hyvä me!

Ripa Rantakäärme tuli tsemppaamaan.
Näimme pummatessamme myös vaskitsan.

Kun saavuimme fillaroinnista vaihtopaikalle, oli aikaa maalin sulkeutumiseen enää noin tunteroinen. Juoksimme rantaan ja lähdimme melomaan. Tässä vaiheessa mä taas piristyin, koska alkoi olla selvää, että emme ole ehtimässä enää vikalle etapille ja AIVAN VITUN SAMA, mikä on lopputulos. Mä olinkin sitten järvellä ihan hyvällä tuulella. No, vuorostaan supersuunnistajalla alkoi olla ongelmia tekniikan kanssa, ja hän halusi olla hiljaa ja keskittyä, kun mun taas teki mieli rupatella ja nauttia auringonpaisteesta. Kajakki ei muuten vieläkään mennyt suoraan, mutta huomattavasti suorempaan kuin ennen. Eli oli melontakurssista hyötyä!

Meloskelua

Meillä oli noin vartti aikaa, kun tulimme rantaan, mutta vaihtopaikalle jolkotellessamme totesimme, että voisimme kuitenkin hakea loput rastist. Lopun sprinttisuunnistus oli noin 2-3 km ja siihen kuului kuusi rastia. Jos emme hakisi rasteja, saisimme 6h aikasakkoa. Ja jos menisimmekin liikaa yliajalle, niin eipä se tulokseen mitään vaikuttaisi. Vika sija tai DNF - mitä välii? Joten päätimmekin hakea ne rastit. Ja jostain mäkin jaksoin kaapia vielä vähän energiaa juoksuun, ja köpöttelin kiltisti narun jatkona rastilta toiselle. Ja tällä kertaa tein sen oikeesti ihan kiltisti enkä valittanut muistaakseni yhtään.

Pääsimme maaliin noin 25 min maalin sulkemisen jälkeen, eikä edes syömässä ollut enää ketään muuta. Saas nähdä, saammeko tulosta vai emme. Ainakin yritimme emmekä luovuttaneet. Koska vaikka kaikki menisi päin sitä itseään, niin periksi ei anneta, JUMALAUTA!

Ihan väärän väriset! Ei näillä mennä lujaa!
Keksin muuten kalakeittoa syödessä syyn huonoon menestykseemme: kisakynnet eivät olleet fillarin väriset eivätkä rastiväreissä. Huono karma. Onneksi edes Veikkolan S-Marketista sain hyvää palauttelujätskiä.


1 kommentti:

  1. Hahaa, voi kyllä kuvitella, miten kivaa parisuhdeurheilua toi multisportti voi parhaimmillaan olla. Ja ihan varmasti kaikki johtui kynsilakasta!

    VastaaPoista