maanantai 18. syyskuuta 2017

Olisikohan flunssa viimeinkin ohi?

Meidän perheessä uskotaan niinsanottuun räänpoistolenkkiin: kun flunssasi on siinä vaiheessa, että on enää jumalaton nuha, kannattaa mennä sopivan keveälle lenkille, mikä saa nenän vuotamaan. Siten "loppu räkä" poistuu kehosta, ja on vihdoin helpompi hengittää. Mitään tieteellistä perustetta meillä ei tälle ole, mutta ei tarvitsekaan. Pääasia on, että homma toimii käytännössä.

Jos ei ole urheilukuvia, niin mennään kuvituskissoilla.
Svante koettaa nukkua, mutta joku pisti valot päälle.

Minulla räänpoistolenkkinä sai tällä kertaa toimia Aalto kymppi eli Espoon rantakympin korruptioversio. Aalto Yliopisto tarjoaa kympin kisan työntekijöilleen, opiskelijoilleen ja alumneilleen. Joten pelkällä ilmottautumisen vaivalla saa juoksupaidan ja lenkkiseuraa. Minä olin parin vuoden tauon jälkeen taas mukana.

Flunssaa kesti kaikenkaikkiaan lähes kaksi viikkoa. Suunnitelmissani ollut HPV:n kansallinen suunnistuskisa jäi välistä, kun olo oli toissaviikonloppuna vielä aivan liian hutera. Tosin ei mun polttariporukkani olisi mua varmaan kisaan päästänyt, vaikka olisinkin ollut terve. Piti mennä brunssille. :)

Lauantain fillarilenkillä satoi kovaa, mutta lopussa oli jo oikein nättiä.

Viime viikonloppuna uskaltauduin vihdoin lauantaina kevyelle fillarilenkille ja sunnuntaina sitten sinne kympille. Lähdin tahallani vähän liian takaa, että joutuisin hidastelemaan alussa. Minulla kun on paha tapa lähteä liian kovaa liikkeelle. Nyt päätin kuitenkin, että 5 km asti pitää himmailla pk-fiilksillä ja sitten saa kiristää, jos siltä tuntuu. No, ei tuntunut. Hengitys pysyi mukavasti aisoissa, mutta sykkeet huitelivat koko lenkin ihan pilvissä. Vähän jäi harmittamaan, kun aika painui vähän yli tunnin. Mutta en ollutkaan tekemässä  mitään kauden huippuaikaa (tosin tämä oli sellainen, kun on kauden ainoa kymppini) vaan juoksemassa pk-lenkkiä. Malttamisestani olen aika ylpeä.

Kun hain perjantaina numeroita ja aistin Otahallilla kisafiiliksiä, minun alkoi tehdä kamalasti mieli juosta maratoni. Keksin jo, että voisin ilmottautua Vantaalle, mutta Supersuunnistaja lannisti minua ja sanoi, ettei siinä olisi mitään järkeä. Ehkä tungen moisen ensi vuoden kisakalenteriini ja keskityn nyt treenaamaan, kun se on jäänyt tänä vuonna vähän vähemmälle.

Lisää sänkykuvia. Tällä kertaa Svante ei saanut yksin koko petiä.

Olin selkeästi ihan juoksufiiliksissä, koska Espoon Tapioiden juoksuklubinkin markkinoija sai minut nalkkiin. Olin jo ihan tohkeissani ilmottautumassa mukaan, mutta minulle sopivin ryhmä oli jo täynnä. Lisäksi torstain treeniaika ei sovi yksiin firman painonnostovuoron kanssa, joten päätin suosia painonnostoa. Mutta lähellä oli, että olisin ollut markkinoinnin uhri. Mutta mikäs uhriintuessa:  Juoksuklubi vaikuttaa tosi kivalta jutulta. Olen joskus seurannut heidän treenejään sivusta, kun olen ollut Esportissa samaan aikaan, joten jonkinlainen näkemys menosta on.

Häät ovat ensi lauantaina. Ehkä mulla on sen jälkeen aikaa taas
a) jumpata enemmän
b) kertoa siitä täällä blogissa.

perjantai 8. syyskuuta 2017

Hei hei ja voi morjens!

Olen ilmoittautunut sunnuntaille suunnistuskisaan, mutta vähän huonolta näyttää osallistumisen suhteen. Olen nimittäin maailmanluokan lentsussa. Lähdin tänään töistä ennen lounasta kotiin suorittamaan ihmeparannusta, mutta en pidättelisi hengitystä sunnuntain startin suhteen. Ihan pepusta tämä tällainen. Minun flunssani ovat vielä yleensä sellaisia semiflunssia, joissa olo on ihan paska, muttei kuitenkaan niin paska, että olisi selkeästi vuoteen omana. Sellaisen kanssa ei tajua ottaa tarpeeksi iisisti, että parantuisi nopsaan. Urheilematta olen sentään tällä kertaa osannut olla, mutta muuten olen puuhastellut ehkä vähän liikaa.

Kuvituskuvana tarjoillaan tällä kertaa kissa pyöräilykenkälaatikossa

Totesin viikolla, etten ole kirjannut mitään Heiaheiaan heinäkuun puolivälin jälkeen. Vielä jokin aika sitten uskottelin itselleni kirjaavani kaikki puuttuvat liikunnat sinne, kunhan ehdin istua koneelle mutta nyt päätin luovuttaa. Heiaheian käytettävyys ei ole ollut ikinä minun mieleeni. Sen rapsoista ei saa irti juttuja yhtään sillä tarkkuudella, mitä minä haluaisin eikä juttujen kirjaaminen ole tarpeeksi suoraviivaista. Heiaheian paras puoli on sen todella monipuolinen lajivalikoima (missä esim. Garmin Connect häviää selvästi - se ei tunne edes suunnistusta), mutta sillä ei nyt näköjään päästä podiumille asti. Jos Heiaheian voisi synkata Garmin Connectista automaattisesti kuten esimerkiksi Stravan voi, niin saattaisin pysyäkin Heiaheiassa. Mutta käsin en jaksa sitä täyttää.

Eli jatkossa mennään vain Garmin Connectilla ja Stravalla. Tämä tarkoittaa, että en enää kirjaa venyttelyjä ja kehonhuoltoja minnekään. Kaiken muun kello nauhoittelee, mutta venyttelyjä en nauhoita (kun ei Garmin edes tunne sellaista juttua kuin kehonhuolto). Menetys ei ole järin suuri, koska en rehellisyyden nimissä katsele ihan kamalasti peräpeiliin, ellei minulla ole käynnissä jotain viimevuotisen "venyttelykisan" kaltaista tavoitetta.

Joten heipä hei, Heiaheia!

keskiviikko 30. elokuuta 2017

Tää on niin mun laji!

Maailman hauskimpia kisoja järjestävä urheiluseura Peräkylän Ponnistus sai vuoden tauon jälkeen taas aikaan minun suosikkilajini kisan eli kaljamailin. Ja meikäkanttura oli toki tikkana viivalla. (Saattaa myös olla, että kävin ihan aktiivisesti huhuilemassa PePon FB-sivulla, että järjestättehän te kaljamailin pliide pliis. Mutta ei puhuta siitä nyt sen enempää.) Onhan kyseessä kuitenkin juoksulaji, mihin olen osoittanut jonkinlaista lahjakkuutta.

Pelivälineitä

Tällä kertaa sain huijatuksi mukaan naisten sarjaan myös toisen osallistujan eli luottopakkini Vuorikiipeilijä M:n. Hän ei ole ihan yhtä suuri oluen ystävä kuin minä, joten hänellä on vielä terve epäilys k.o. lajia kohtaan. Mutta onneksi hänkin on sen verran yllytyshullu, että jos hänet ilmoittaa mukaan kisaan yllättäen ja pyytämättä, niin hän kyllä tulee kiltisti paikalle.

Valmiina taistoon

Vaikka ennakkosuosikki ja hallitseva mestari joutuikin jättämään kisan väliin, oli tänä vuonna ilmassa suuren urheilujuhlan tuntua: saimme ihan juoksunumerot! Minä olin pelannut myös tankkauksessa varman päälle, ja bookannut meille hääkakun maistelun pari tuntia ennen starttia. Tämä osoittautui tosin hieman huonoksi taktiikaksi, koska olin kisan alkaessa aika kylläinen. Onneksi kalja valuu aina väleihin, joten sakkokierroksen riski oli aika pieni.

Juoma-alueen asetelma

Entinen teekkari otti kakkuähkystä huolimatta areenan haltuun konkarin ottein, ja kumosi ensimmäisen Brooklyn Lagerin 15 sekunnissa. Viimeksi en startannut juoksuun ekana, ja minut ohitti heti ekassa kaarteessa useampi tyyppi useampi tyyppi. Mutta tänään mukana oli ilmeisesti vain puuhastelijoita ja minä sain porhaltaa kärjessä koko kierroksen.

Toinen olut upposi huomattavasti hitaammin, koska olin niin hengästynyt, mutta upposi se silti. Hiljensin vauhtia (ihan jo maitohappojenkin takia) lopuille kierroksille, mutta kakkua täynnä olevan vatsan takia ei olut uponnut enää niin vauhdikkaasti. Upposi se silti nopeampaa kuin muilla, ja sain pidettyä kärkisijan loppuun asti.

Urheilusankarit podiumilla

Olin ottanut tavoitteekseni päästä naisten TOP 100 -listalle, minne olisi päässyt ajalla 8:44. Kakun tai äärimmäisten vähäisten 400 m vetojen ja muun valmistavan juoksutreenin  takia tavoite jäi kuitenkin puolen minuutin päähän (noin 9:14, tuomari tarkistaa ajat videolta). Olin kuitenkin kirkkaasti tämän vuoden mestari. 2017 tilastoissakin olen kirkkaasti sadan parhaan joukossa, joten taputtelen tässä pienen pöhinän voimin itseäni olalle. Aika huononi kuitenkin muutaman sekunnin parin vuoden takaisesta, niin ei tässä nyt ihan poskettoman tyytyväinen voi olla. Tosin en ole ollut pariin vuoteen näin huonossa kunnossa (tai näin täynnä kakkua). Pieni nälkä siis jäi (ei tosin makeannälkä) tuleville vuosille.

Koska olin päivän suvereeni mestari, sain palkinnoksi tunnin urheiluhieronnan! Tämä oli todella kiva ylläri. Kiitos järjestäjille kivasta kisasta. Tää on niin huippulaji! Ja sopii ainakin minun mielestäni todella mainiosti PePon repertuaariin (johon oikeasti kannattaa tutustua - siellä on jokaiselle hullulle jotakin).

Jotta voisin todistella itselleni, etten ole pelkkä vanha juoppo, ilmottauduin tässä seitinohuen päihtymystilan uhoissani myös Aaltokympille. Kai sitä pitää välillä selvinkin päin juosta.

Ps. Kisan jälkeen Vuorikiipeilijä M:kin oli muuten sitä mieltä, että ehdottomasti ensi vuonna uudestaan. Kumma juttu. ;)

maanantai 28. elokuuta 2017

Päivälenkki Porvooseen eli Helsinki Velotour

Kävin jo kurkkimassa Suunnistusliiton Irma-palvelusta, joko olisin rankilistalla. Mutta valitettavasti viikonlopun kisan tulokset eivät ole vielä Irmassa. Siispä pitää kuluttaa aikaa turinoimalla muista tapahtumista.

Minä ja Fröken H valmiina matkaan

Olen käynyt nyt kesällä pyöräilemässä tässä lähellä asuvan Fröken H:n kanssa. Fröken H on alunperin Vuorikiipeilijä M:n kaveri, mutta nykyään mekin olemme frendejä. Olen vitsaillut, että sain Fröken H:n vaihtarina, kun Vuorikiipeilijä M, Outdoorsy E ja hänen miehensä Eräjorma K tapasivat minun kauttani - ja lähtivät yhdessä Nepaliin vuorelle. Mutta tokihan kivat kaverit ovat ihmisen paras cv, ja samanhenkisten ihmisten samanhenkiset tututkin viihtyvät todennäköisesti yhdessä.

Vielä toinen lähtöpousaus

Olimme sopineet Fröken H:n kanssa menevämme nyt loppukuusta satasen lenkille. H kuitenkin keksi ehdottaa, että lähtisimmekin Helsinki Velotourille. Kyllähän  nyt 150 km menee siinä missä satanenkin, joten sanoin joo. Koska ajo oli Fröken H:n ensimmäinen ryhmäajo, hän ei uskaltanut lähteä 28 km/h -ryhmään. Menimme sitten ryhmään, joka polki 26 km/h -keskarilla. Se on ihan hyvä vauhti aloittaa: minäkin poljin ensimmäisen ryhmäajoni 2012 Giro d'Espoon kakskutosen ryhmässä. Pakko myöntää, että ei varsinaisesti haitannut, että luvassa oli lauantain pummikimaran jälkeen vain leppoisaa poljeskelua.

Meidän Felteistäkin on tullut tosi hyviä kaveruksia ja ne alkoivat kaulailla

Ajoryhmämme oli varsin maltillisen kokoinen 27 polkijallaan. Tosin kyllä tämänkin kokoisessa porukassa sai aikaan melkoista jojoilua. Minä pääsin onneksi ajamaan suurimman osan matkasta aika edessä, joten säästyin pahemmalta tempoilulta. Valitettavasti en saanut nauttia koko kuutta tuntia Fröken H:n seurasta, kun minun jonostani tiputtautui pariin otteeseen jengiä taaemmas, ja ajauduin H:ta edemmäs. Mutta tulipahan juteltua muidenkin kanssa. Meilllä oli varsin rattoisaa erään 40 vuotta pyöräilleen sedän kanssa: haukuimme kilpaa Tour de Helsingin alun ruuhkia ja vaaratilanteita. Velotourin lähtö toimi paljon paremmin, ja koko reissun sai ajella nätisti ilman ruuhkia.

6:12:20 eikä yleisö jaksanut edes odottaa?!?

Päästiin Porvooseen ja sieltä poiskin. Hampaatkaan eivät tippuneet suusta Porvoon mukulakivikaduilla. Ei satanut, eikä tullut haavereita. Pari autoilijaa kyllä yritti parhaansa ohittamalla keltaisen viivan alueella ja toisten autojen tullessa vastaan. Aikaa kului 6:12:20 ja saimme kilsojakin mittariin melkein kuusi yli luvatun. Hyvä keikka siis.

lauantai 26. elokuuta 2017

Ei taidolla, vaan vittuperkelesaatanalla

Kämppä on muuton jäljiltä edelleen vähän vaiheessa: kaikkea pientä säätämistä riittää. Nyt olen sentään ehtinyt jo vähän urheilla. En ole vain ehtinyt blogata siitä. Mutta kisarapsat ovat toki aina sellaisia, että niille on ihan pakko löytää aikaa. Joten ruoanlaitto saa nyt odottaa.

Kisa lähtee hyvin liikkeelle, kun ekan rastin ottaa varmasti.
Tai sitten voi tehdä jotain ihan muuta.

Tänään kisattiin minun ja Supersuunnistajan kauden toinen suunnistuskisa. Kun se lisenssi nyt kerran tuli maksettua, niin kai sitä on pakko käyttää. Lupaukseni kuuitenkin pitää: viittasin D35-sarjalle kintaalla ja käskin Supersuunnistajan ilmoittaa minut D21C-sarjaan. Pientä aivopesua oli havaittavissa, kun hän ilmotessaan kertoi minun olevan ainoa osallistuja. Ei auttanut.

Lopulta en ollut lähellekään ainoa, vaan minun lisäkseni jopa yhdellä toisella naisella ei ollut asiaa podiumille. Tosin sarjassa jaettiin vain ensimmäinen palkinto, joten ihan sama. Muut sarjassani olivat suunnistaneet myös perjantain sprintin, johon meidän perheemme ei osallistunut. Joten jos vaikka jollain ihmeen tuurilla olisin päässyt tänään kärkeen, en olisi voittanut. Palkinnot kun jaettiin yhteistuloksen mukaan.

Tässä on minun suvereenin voitokas rastivälini.

Mutta onneksi en ollut lähelläkään kärkeä, niin ei tullut paha mieli. Pummasin heti ekan rastin niin mojovasti, että olisi itkettänyt, ellei olisi naurattanut. Mutta koska sarja oli D21C, olin rastilla silti toisena. LOL. Tosin yksi sarjastamme ei startannut tänään ja toinen keskeytti, joten meitä oli tuloksissa tänään vain kolme.

Vaikka pummeja tuli pari tosi isoa ja lukemattomia pieniä, voin silti taputtaa itseäni olalle: voitin yhden rastivälin, enkä hävinnyt läheskään kaikkia. Tietysti sillä kertaa, kun minä osallistun helppoon sarjaan, on rata ihan ylipitkä ja ylivaikea ollakseen D21C. Aiemmin kun olen kyseisen sarjan karttoja katsellut, ovat ne olleet ihan polkujuoksua. Nyt rata muistutti enemmänkin kuntorastien B-rataa. Kiitti vaan.

Tällaisilla suorituksilla revitään eroa kärkeen, vaikka joku rastiväli
menisikin vahingossa hyvin.

Mutta maaliin päästiin, en itkenyt kertaakaan metsässä ja hävisin voittajallekin alle 34 minuuttia. Olin toisena vielä kolmannen rastin jälkeen, mutta sitten tipahdin kolmossijalle. Me tässä spekuttelimme, että jos en olisi vetänyt alussa niin hirveää pummia, en olisi varmaan väsähtänyt lopussa niin pahasti. Ja silloin vika iso pummi olisi voinut jäädä tulematta.

Tällä kertaa saavuin iloisena maaliin, enkä paiskonut mitään.

Joten tässä on, kuulkaas, menestyksen ainekset ihan näpeissä. Marraskuussa alkaa Espoon Akilleksen suunnistuskoulu ja mulla on koko talvi aikaa treenata juoksukuntoa. Vaikka ensi kesän pitikin olla taas vaihteeksi triathlonkesä, niin suunnistuslisenssin hankkimista pitää vähintään harkita.

Tuloksia voi ihailla tuolla.
Väliaikoja voi pällistellä tuolla.
Reittihärveleitä voi analysoida tuolla (tähdellä merkityillä henkilöillä on gpx-käyrä - muunmuassa minulla).


tiistai 8. elokuuta 2017

Perinteinen polkupyörien muuttopäivä

Hyvää kansainvälistä kissapäivää! Sen kunniaksi lopetamme myös rempasta ja muutosta johtuneen blogihiljaisuuden.

Päivänsankarit kuvittavat

Keksin jo vuonna 2013 muuttoautoa hauskemman tavan muuttaa polkupyöriä. Se menee näin:

  1. Polje pyörä vanhalta asunnolta uudelle.
  2. Juokse takaisin.
  3. Toista kunnes polkupyörät tai kunto loppuu.
Mitäs halvattua tiellä tapahtuu?

Koska meillä oli muuttomatkaa vain kolmisen kilometria, kävi minulle niin onnellisesti, että fillarit loppuivat ennen kuntoa. Siltikin, vaikka muutin myös Supersuunnistajan pyörät enkä ole remppailun takia taaskaan oikein ehtinyt urheilla. Kierroksia tuli tosin vain neljä, koska olin kuskannut oman maantiepyöräni uudelle kämpälle jo edellisen päivän maantiepyörälenkin jälkeen. Olin mennyt espoolaisittain autolla Bembölen kahvituvalle liikennevaloja karkuun, joten saatoin kotimatkalla tipauttaa fillarin uudelle kämpälle.

Patrtsilla on molemmille kateille oma kiipeilypuu. Niistä näkee kauas.

Muutettavaa jäi siis oma maasturi, oma hybridi, supersuunnistajan maasturi sekä maantiepyörä. Potkupyörän muutin samaan tyyliin myöhemmin varsinaisen muuttopäivän aamuna.

Muuton jälkeen meno on ollut enemmän hyötyliikuntaa, kun olen kantanut tavaraa pitkin taloa ja koonnut kaappeja. Tällä hetkellä niskat ovat aivan jumissa poravasaran ja akkuporakoneen pitelystä sekä epäergonomisista työasennoista. Mutta nyt täällä alkaa vihdoin näyttää kodilta. Josko tässä taas kerkiäisi myös jumpalle.

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Ei ikinä enää!

Pitäisi välillä pysähtyä ajattelemaan. Supersuunnistaja ehdotti viime viikonloppuna, että kun kerran ollaan Pohjanmaalla, niin miten olisi pienet suunnistuskisat naapurissa. Minulla oli remppa, mutto tai häät mielessä ja vastasin sen kummemmin ajattelematta, että joo käy. Myöhemmin kyllä kysäisin, että olisiko tarjolla D21C-sarjaa eli helppoa rataa, mutta suostuin sitten D35-sarjaan, kun sellaista ei ollut.

Kisakeskus ja meidän seuran viiri


Virhe! Sehän on jo tiedossa, että kilpaileminen ylipäätään kiinnostaa tällä kaudella kuin kilo kiviä. Erityisen motivoivaa on lähteä kisoihin, missä tietää häviävänsä jo ennen lähtöä. Mutta olisi pitänyt ehkä arvata, että homma ei tule olemaan edes hauskaa.

Kamala, pienipiirtoinen Maalahti. I hate you.

No, oli minulla hyviäkin hetkiä. Oli tosi kivaa hölkätä lähtöön yhdessä erään (suomea puhuvan) seurakaverin kanssa ja rupatella suunnistuksesta. Lisäksi rastivälit 3-4-5 ja 7-8 sujuivat sen verran hyvin, että hetkellisesti uskoin, että saisin tilastokelpoisen tuloksen. Totuus iski kuitenkin naamalle kuin märkä rätti pummatessani rastin numero 9 oikein kunnolla.

Lähdön mokailu meni vielä jännityksen piikkiin, ja kakkosrastin jälkeen sain jonkinlaisen rytmin päälle. Mutta pummattuani ysin siirryin rastilta tielle niin surkeaa reittiä, että totesin etten ikimaailmassa julkaise omaa gps-käyrääni Reittihärvelissä - en edes vitsimielessä. Rastit 10 ja 11 löytyivät vielä vahingossa, mutta pummasin jälleen rastilla 12 niin mojovasti, että otin tieltä vähän vauhtia.

Minut lannisti rasti numero 9, mutta Supersuunnistajakin sanoi sen olleen vaikea. 

Hain vielä rastit 13 ja 14 (joista jälkimmäisen toki pummasin, mikä on tuolla rastivälillä melkoinen saavutus) ja luovutin rastilla 15 päädyttyäni viereiseen järveen (joka oli onneksi aika kuiva). Löysin sentään metsästä takaisin tielle, mitä pitkin saatoin hölkätä kisakeskukseen.

Taisin olla maalissa taas todella ihastuttavaa seuraa. Lepyin kuitenkin jo automatkalla, ja iltapalalla taisin käyttäytyä ihan hyvin. Teki mieli karjua heti kisan jälkeen, etten enää ikinä suunnista, mutta tunnen itseni tähän ikään mennessä jo niin hyvin, etten edes kiukkuisena viitsinyt päästää sellaista suustani. Tyydyin siis vain paiskomaan retkijakkaraa. Totesin kuitenkin Supersuunnistajalle, että hän ei saa enää ehdottaa minulle muita kuin D21C-sarjoja. Ja jos meinaan mennä D35-sarjaan (tai kohtahan sarjani on jo D40), pitää hänen ehdottomasti muistuttaa minua eilisestä ja vuoden 2015 Rastijahdista.

Tähän leikki loppui. Tarkalleen ottaen tuohon pieneen pitkulaiseen järveen rastin
15 vieressä. Ja rastilta 13 voi pummata rastille 14, jos on tosi taitava. Tai siis ei ole.

Eipä tullut rankilistamerkintää, vaikka Instassakin uhosin lähteväni hakemaan viimeistä sijaa. Onneksi ensi kuussa on tarjolla Egames Espoossa, niin voin käyttää taas suunnistuslisenssiäni itseni nöyryyttämiseen. Tarjolla on kuulemma myös D21C-sarja.

Supersuunnistaja totesi äsken, että minulla ei ole enää kuin 5 kk D35-sarjaa jäljellä, ja eilinen lupaus ei päde D40-sarjaan. Minä sanoin, että kyllä pätee (vaikka D40-sarjassa on kuulemma lyhyemmät radat). No, otsikko kertoo joka tapauksessa suunnistuksen D35-sarjasta. :D