tiistai 14. marraskuuta 2017

Fillarijuttuja

Virittelin trainerini uuteen, uljaaseen pyörähuoneeseemme jo kuukausi sitten. Olen kuitenkin viettänyt aikaa sen päällä vasta muutaman hassun Paratiisihotellin jakson verran (Paratiisihotelli on ihan loistavaa satulakatsottavaa, koska siihen ei tarvitse keskittyä kamalasti, mutta se poistaa kuitenkin tylsyyttä tarpeeksi tehokkaasti). Trainerilla polkeminen on ihan persiistä.

Onni on oma pyörähuone, missä kaikelle urheilugearille on
oma paikkansa. Myös takaseinän sisustuselementti ilahduttaa
minua joka kerta, kun tulen kotiin.

Minulla puutuu ahteriosasto trainerilla todella nopeasti. Satulaa vasten olevat kehonosat kärsivät trainerilla paljon enemmän kuin ihan samalla satulalla ulkona poljettaessa. Tämä ilmiö on toistunut kaikkien kolmen traineriin kytkettyinä olleen fillarini kanssa. Syy ei siten voi olla satulassa itsessään. Luulen, että trainerilla fillari on ratkaisevasti staattisemmassa asennossa kuin maantiellä polkiessa ja siksi se on niin puuduttava.

Sen takia minä menen aina vaan mieluummin Esportiin spinnaamaan tai ulos polkemaan maasturilla. Trainerilla tulee poljettua oikeastaan vain silloin, jos mitään muuta fillaritreeniä ei vaan ehdi tehdä. Tunnen vähän huonoa omaatuntoa, kun trainerini jököttää keskellä lattiaa viemässä tilaa. Mutta nyt meillä on sentään pyörähuone, jossa fillari saa rauhassa vallata lebensraumia. Ennen se vei puolet työhuoneesta.

Uskoisitko, että tämä maalaismaisema on Espoosta?
Kehä II pörrää ihan kivenheiton päässä.

Siitäkin tulee vähän huono omatunto, kun en polje lajinomaista treeniä triathlonia varten. Spinningpyörässä ja maasturissa ajoasento on kuitenkin vähän erilainen kuin maantiepyörässä. Minä kun meinaan taas ensi vuonna vaihteeksi ihan oikeasti triathloonata, niin pitäisi varmaan hinkata kilsoja (tai tunteja, kun eihän tuo fillari tuosta mihinkään liiku?) ihan sillä maantiepyörälläkin.

Olen lohduttanut itseäni toistaiseksi sillä, että pk-kausi on aluillaan, ja on oikeastaan aika sama, millä tavalla minä sitä peekoota mätän, kunhan mätän. Maantiepyörää ja triathlonin ajoasentoa ehtii hieroa sitten joskus keväämmällä. Ja ulkona liikkuminen on kuitenkin aina hyvä juttu: raitis ilma ei ole koskaan tehnyt kenellekään mitään pahaa.

Kiva pikkutie Henttaalta Kuurinniittyyn.

Sitä paitsi tällä tasolla urheillessa, pitää kuitenkin olla ensisijaisesti hauskaa! Ja sitä minulla totisesti on, kun lähden summanmutikassa eksymään jonnekin päin Espoota. En yleensä vahingossakaan suunnittele reittejäni, vaan yllätän iteni joka kerta. Viimeksi viikonloppuna löysin itseni Nöykkiöstä yritettyäni päätyä Espoonlahteen. Pienen kunniakierroksen jälkeen ajauduin Puolarmaariin, mistä olikin jo ihan helppoa kurvata tutulle Rantaraitille ja pienen lenkin kautta kotiin. Kun päässä on vielä kypärä, jossa on ohimokaiuttimet ja siten polkiessa voi liikenneturvallisesti kuunnella musaa, viihtyy lenkillä niin kauan kuin jalat vaan jaksavat pyörittää.

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Raatojuoksu

Syyskauden viimeinen suunnistuskisa eli suunnistuspiireissä varsin tunnettu Raatojuoksu kisattiin viime viikonloppuna. Minä olin mukana nyt jo kolmatta kertaa. Ekan kerran olin kisaamassa 2012, kun Supersuunnistaja halusi kyydin Sipooseen. Viime vuonna kävin kisassa yksin, kun Ääsääs oli metsästämässä. Tänä vuonna meitä lähti Sipooseen ennätussuuri autolastillinen, kun yllytin mukaamme myös Vuorikiipeilijä M:n.

Suunnistuskisoissa on numerot yleensä "pyykkinarulla", mistä ne pitää
käydä itse poimimassa.

Koska Raatojuoksun helpoilla radoilla ei ole hajontaa, saatoimme tehdä Vuorikiipeilijä M:n kanssa yhteistyötä. Se saattoi tulla ihan tarpeeseen - niin mojovia pummeja saimme aikaan ihan kahdestaankin. Yksin kisatessa minusta olisi tullut varmaan vuoden raato (eli aikani olisi ollut 15 km voittoaika + 2,5 h). :D

Valmiina taistoon!

Viime vuonna raatojuoksu oli todella helppo suoritus, koska Sipoo oli kauttaaltaan kevyen lumen peittämänä. Tämä tarkoitti luonnollisesti sitä, että metsään muodostui kivoja rasteille vieviä polkuja. Meno oli kuin Jukolassa konsanaan. Tänä vuonna lumi oli korvattu mudalla, ja rasteille piti ihan osata suunnistaa.

Lähtöalue odottelee kilpailijoita

Ei meillä pelkkä rastinotto kussut, vaan perseilimme välillä oikein kunnolla ihan reittivalinnoissakin. Välillä kilpailuvietistä on enemmän riesaa kuin hyötyä: kun posottaa sata lasissa eteenpäin, ei ehdi jäädä miettimään, olisiko joku toinen vaihtoehto parempi. Ja tyhmästä päästä kärsii koko kroppa. Ja kaverinkin kroppa, jos kaveri ei tarpeeksi tomerasti sano, että mennäänkö sittenkin hei tänne.

Luen tällä hetkellä erilaisista persoonista kertovaa kirjaa Idiootit ympärilläni. Minun Raatojuoksusuoritukseni oli oikea oppikirjaesimerkki punaisesta ihmisestä: kaamea kilpailuvietin aiheuttama adrenaliiniryöppy, nopeita (ja välillä huonoja) päätöksiä, mutta periksi ei, perhana vie, anneta! Lopussa Vuorikiipeilijä M käski minun mennä menojani, koska hän ei jaksanut enää kuunnella minun hoputustani. Tulinkin sitten "loppukirini" ansiosta reilun minuutin häntä ennen maaliin. Mutta siihenkin minuuttiin mahtui 4 kanssakilpailijaa. Ja jokainen päänahka on minulle arvokas. Aina ja iänkaikkisesti.

Näin sankarimme saapuu lennokkaalla askeleella viimeiselle rastille!

En ollut maalissa mitenkään tyytyväinen päivän suoritukseen. Mutta onneksi illalla oli tarjolla kivaa ohjelmaa, niin pääsin pettymyksestäni yli: menimme Vuorikiipeilijä M:n kanssa Helsinki Adventure Nightiin katsomaan leffoja ja Catherine Destivelleä sekä nauttimaan palauttavia alkoholijuomia. Vähän alkoi Reel Rock Tour 12:n aikana väsyttää, kun metsässä oli tullut vietettyä sen kolmisen tuntia. Mutta pienestä pilkkimisestä huolimatta nautin ohjelmasta kyllä tosi paljon. Ja tuttujakin tuli nähtyä.

Vuorikiipeilijä M kaasuttelee loppukiriä viimeisen leimauksen jälkeen.

Käppyräpornon ystäville latasin Reittihärveliin myös Raatojuoksun GPS-jälkeni. Rata oli siis D10KMH. Tällä hetkellä GPS-jälkiä on ladattu sille reitille kaksi, joten ei pitäisi olla haastavaa löytää minun suoritustani.

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Synkkä, synkempi, Synkkis!

Synkästä Syysunelmasta alkaa tulla meidän perheessä jo perinne. Ensimmäisen kerran osallistuimme tähän maanmainioon tapahtumaan viimeisenä mammuttimarssivuonna, ja nyt olimme mukana jo kolmatta kertaa. Varsinkaan tähän aikaan vuodesta ei ole tarjolla kovin montaa kisaa, johon voi osallistua sekajoukkueella - eli siis pariskuntana. Siksi Synkkis on todellakin kisa paikallaan.


Nyt on kyllä pakko myöntää, että tänä vuonna en ollut ihan mahdottoman innoissani lähdössä yön selkään. Viime vuoden kisa ei mennyt kamalan hyvin, ja olin lopussa aika väsynyt. Syksy on muutenkin ollut aika kiireinen, joten en varsinaisesti ehtinyt relata ennen kisaa. Siksi minua vähän jännitti, miten mahdan jaksaa. Lähdin kuitenkin mukaan, koska Supersuunnistaja halusi, ja minustakin on kivaa viettää hänen kanssaan laatuaikaa. Meidän perheessämme laatuajaksi lasketaan, kun poljemme peräkkäin pimeällä metsätiellä vaihtamatta sanaakaan pitkään aikaan. ;)


Kisa alkoi vahvasti, kun meinasimme myöhästyä lähdöstä. Minä en ollut vaivautunut tarkistamaan varusteitani mitenkään ajoissa, ja huomasin noin viisi minuuttia ennen lähtöä, että juomarakkoni ei toimi. Pienen kiukkuvikinän jälkeen huomasin kuitenkin, että juomarakon letku on irti. Sain sen lopulta kiinni ja repun selkään suunnilleen ennen lähtöä.


Alussa tuntui siltä, että olin unohtanut kilpailuviettini kotiin. Mutta joskus parin rastin jälkeen Supersuunnistaja totesi meidän olevan aivan kärkikahinoissa mukana. Ekalle rastille saavuimme aivan viimeisten joukossa, mutta sen jälkeen muut joukkueet taisivat pummata aika pahasti. Ja kappas - meikääkin alkoi hiljalleen kiinnostaa.


Oli ihanaa olla kerrankin uimarastilla niin aikaisin, että saimme kokea luksuksen nimeltä kuivat pelastusliivit. Moni voisi luulla, että on ihan kamalaa uida pienikin pyrähdys kuusiasteisessa järvessä. Höpsis! Se ei ole mitään verrattuna valmiiksi märkien pelastusliivien pukemiseen. Sen koettelemuksen jälkeen itse jorpakko ei tunnu enää missään.


Ratamestari oli suopea ja tarjoili hyvin pian uintirastin jälkeen niin keijun mäen, että uinnissa kylmettyneet vapaatkin sai lämpimiksi. Pienen kiipeämisen jälkeen veri kiersi hyvin, ja matka eteni joutuisasti.


Olisi silkkaa kusetusta väittää, että koko yö olisi sujunut hyvässä hengessä ja lallatellen. Eihän kisa olisi kisa ilman muutamaa kaatumista ja energiavajeissa vedettyä lohdutonta itkukohtausta. Onneksi Supersuunnistaja osaa rankimmalla hetkillä pitää päänsä kiinni ja keskittyä suunnistamaan. Minä saan sitten keräillä itseäni rauhassa ja seurata nyyhkytellen johtajaa. Yleensä tilanne menee ohi yhtä nopeasti kuin se on alkanutkin.


Fiilis parani huomattavasti, kun aurinko alkoi nousta. Vaikka keho onkin pitkän valvomisen jälkeen todella väsynyt, vaikuttaa valon määrä yleiseen fiilikseen ihan mielettömästi. Pientä kremppaa alkoi ilmetä aamun mittaan, mutta oletettu kova sijoituksemme auttoi tsemppaamaan loppuun asti.


Lopussa oli luvassa vielä hieman dramatiikkaa, kun Supersuunnistajalle iski pahemman luokan energiavaje. Minä en osannut käsitellä hänen synkissä vesissä uimistaan ihan samanlaisella kokemuksella kuin mitä hänellä on, mutta maalissa kaikki oli kuitenkin taas hyvin, ja me olimme edelleen pariskunta.


Fiilis parani entisestään, kun saimme maalissa kuulla olevamme tosiaan neljänsiä. Supersuunnistaja oli laskeskellut jollain rastilla, että rastmerkkinä olleesta kirjasta olisi revitty vasta kolme sivua. Minä en kuitenkaan ihan uskaltanut uskoa häntä, ennen kuin järkkärit vahvistivat tiedon oikeaksi.


Kiitos taas kerran järkkäreille upeasta kisasta. Reitti oli mielenkiintoinen, rastikirjojen nimet olivat oivaltavia ja maalissa sauna ja soppa tekivät hyvää. Kai sitä pitää taas ensi vuonna virittää lamppu kypärään ja lähteä valloittamaan öisiä korpiteitä.

torstai 19. lokakuuta 2017

Tyresta, tuo Tukholman Nuuksio!

Tässä alkaa olla jo vaikka mitä rapsattavaa, mutta palataan vielä hetkeksi menneeseen. Kävimme häämatkallamme Tjurrusetin jälkeisenä sunnuntaina retkellä Tukholman lähellä olevassa kansallispuistossa nimeltä Tyresta. Tyrestaan pääsee Tukholman lähiliikenteen bussilla kuten täällä meillä Nuuksioon. Se on oikein nätti mesta ja tutustumisen arvoinen.

Maisemaa metsäpaloalueella

Supersuunnistaja lähti ihan tosissaan vaeltamaan, ja oli pakannut mukaan Fjällrävenin vaellusgearit. Hän oli kuulemma harkinnut myös vaelluskenkiä, mutta tyytyi maastolenkkareihin tilanpuutteen vuoksi. Ääsääs saattoi hieman pahoittaa mielensä, kun retkellä tuli tämän tästä vastaan ruotsalaisia farkuissa ja Addun Superstareissa. :D

Uljas vaeltaja Suomesta

Mutta itse Tyresta oli tosi hieno paikka. Sen erikoisuus on suuri ja hieman aavemainen metsäpaloalue, joka oli täynnä hienoja kummituspuita. Alueella oli myös nättejä järviä ja kauniita jyrkänteitä. Yhden järven rannalta löytyi myös muinainen linnoitus, jota on käytetty ilmeisesti palvontamenoihin. Siellä oli yllättäen paljon kiviä kasassa ja hienot maisemat. Koko metsä oli myös täynnä suppilovahveroita ja tatteja. Ihan pahaa teki jättää kaikki herkut metsään. Mutta vastaan tuli sentään iloisia ruotsalaisia korit ja ämpärit kukkuroillaan.

Tauolla ehkä parhaalla näköalapaikalla. Takana siintävällä
jyrkänteellä oli muinainen palvontapaikka.

Köpsytimme menemään yli 20 km ja haimme reissulla jopa viisi geokätköä. Se on enemmän kuin muuten tänä vuonna yhteensä. Kahta viimeistä kätköä emme löytäneet, kun meille tuli kiire bussiin ja etsimme niitä vain hutaisten. Illalla menimme syömään ehkä maailman parhaat hampparit, kun sen tattirisoton ainekset jäivät metsään. Juuri ja juuri jaksoin kävellä burgeripaikkaan.

Syksyn värit olivat parhaimmillaan!
Keksimme Tyrestassa tallaillessamme, että alamme kerätä erilaisia kansallispuistoja ja muita ulkoilualueita. Nykyään onkin äärettömän muodikasta harrastaa elämyskeräilyä. Me kun seuraamme trendejä orjallisesti, niin mukana ollaan!

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Se kuuluisa toinen mielipide

Saimme viikonloppuna rogassa järkkäriltä kolme karttaa. Yksi niistä oli ilmeisesti suunnittelua varten. Mutta koska me suunnittelimme suoraan käyttökartoille, jäi yksi kartoista neitseellisenä yli. ToinenNainen ehdotti, että pistän Supersuunnistajan piirtämään meille hänen mielestään parhaan reitin. Ja minä totesin siihen, että mikä maan mainio blogiteksti-idea!

Joten härifrån tvättas! Unohdin aluksi kertoa Supersuunnistajalle, että Vihdissä noudatettiin turkulaista pisteytystaktiikkaa ja rastinumeroiden viimeiset numerot kertoivat rastilta saatavan pistemäärän. Siksi Supersuunnistaja on piirtänyt kaksi kilpailevaa reittiä. Oranssi reitti olettaa, että pisteet jakautuvat ensimmäisen numeron perusteella ja toinen on tehty paremman tiedon pohjalta. Aika hauskaa, että hutireitti on enemmän yhtenevä meidän reittivalintamme kanssa. :)

Meidän tosi hieno ja mukautuva suunnitelmamme

Meidän reitillämme oli pisteitä 82, jos vaihtoehtorastit 55 ja 133 lasketaan mukaan. Niille oli tarkoitus lähteä, jos rastilla 47 olisi vielä tarpeeksi aikaa. Supersuunnistajan vihreältä reitiltä olisi saanut 81 pistettä.

Meidän reitissämme oli ideana, että kiertäisimme ensin järven, ja sitten "pohjoislenkillä" oli paljon säätövaraa ehtimisen mukaan: vaihtoehtorasteja ja mahdollisia oikopolkuja. Lopulta päädyimme tekemään tietysti ihan suunnitelmien vastaisesti ja haimme rastin 47jälkeen rastit 55, 57 ja 133. Koska pummasimme pahasti 57:n, emme ehtineet enää rastille 33. Kun pummasimme vielä rastin 50 (joka oli koko suunnitelmamme kulmakivi ja ToisenNaisen pakkomielle) emme ehtineet enää maaliinkaan.

Supersuunnistajan kötöstys

Supersuunnistajan reitti oli tarkoitettu kierrettäväksi vastapäivään. Siinä olisi näköjään voinut jättää 3 viimeistä rastia hakematta ja posotella tietä pitkin maaliin. Mutta tuo vaihtoehto ei tullut meille mieleenkään, koska ToinenNainen halusi ehdottomasti käydä rastilla 50.

Miesten voittaja oli käynyt kuulemma kaikilla rasteilla paitsi järven länsipuolella olleella rastilla numero 42. Meidän vauhdillamme (15-20 km) sai kuitenkin suunniteltua aivan erilaiset reitit. Eli tähän 4 h rogaan rasteja oli ehkä vähän niukanlaisesti, mutta lyhyempään olisi kärkikin saanut tehtyä erilaisia reittivalintoja.

tiistai 17. lokakuuta 2017

Uusi hauska haaste!

Meillä oli taannoin firman juoksukoulu. Viimeisellä kerralla juoksimme vetoja Tapiolassa lähellä Otaniemen vesitornia. Siinä vieressä on varsin sööttejä omakotitaloja, ja tuli kollega P:n kanssa puheeksi, kuinka lähellä toimistoa olisi kiva asua. P oli sitä mieltä, että matkaa pitää olla sen verran, että sen voi urheilla. Minä taas olin sitä mieltä, että ainahan voi kiertää. Ja siitä se idea sitten lähti...

Syksyinen puu ja katuvalo reitin puolivälistä

Keksin, että juoksisin kerran kuussa töihin, ja lisäisin joka kuussa matkaan yhden kilometrin. Yritän saada matkoista niin tarkkoja kuin vain pystyn. Ja jatkan ainakin vuoden verran. Tänään oli vuorossa ensimmäinen lenkki, koska nyt saan mahdollisesti viimeisen ja pisimmän lenkin parhaaseen lenkkeilyaikaan eli syyskuulle.

Yritin juosta tänään mahdollisimman suoraa reittiä töihin. En laiskuuttani vaan koska halusin tietää, miten lyhyt työmatkani oikeasti onkaan. Paluumatkalla valitsin korttelin verran vaihtoehtoisen lenksukan. Mennessä matkaa kertyi 4,08 km ja paluumatkalla 3,99 km. Eli ensi kuussa pitäisi koettaa keksiä 4,99 km lenksukka. Ja vuoden päästä kirmaan sitten noin 16 km.

Nyt ollaan jo melkein töissä: Otaniemessäkin oli hieno ruska päällä.

En ole vielä päättänyt, juoksenko aina samaa reittiä takaisin, vai saanko tulla suorinta reittiä kotiin. Riippunee päivän kunnosta. Mutta ainakin yhteen suuntaan pitää saada tuo mahdollisimman tarkka lukema.

Tästä tulee hauskaa!

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Sopivan vai liian hidas?

Supersuunnistajalla alkoi tällä viikolla metsästyskausi, ja hän on viihtynyt koko viikonlopun Pohjanmaalla. Myös Vuorikiipeilijä M on poissa maisemista. Tämä tarkoitti sitä, että minulla ei ollut vielä viime viikonloppuna hajuakaan, kenen kanssa voisin lähteä rogaamaan Rasti-Vihdin RaVi Rogainingiin.

ToinenNainen laskeskelee potentiaalista pistesaalista.

Tällaisessa tilanteessa on yleensä tapana kysyä apua internetistä, niinpä minäkin aloin huhuilla Facebookissa parin perään. ToinenNainen vastasikin, että hänen tekisi mieli juosta pitkis, mutta hän ei saisi missään nimessä mennä kovempaa kuin pk-alueella. Hän tuumaili, että minun normaali vauhtini voisi olla hänelle sopivan hiljainen. Vaikka minä vähän epäilinkin, olisinko jopa liian hidas, oli ajatus Supersuunnistajan rogainingtyttöystävän pöllimisestä aivan liian herkullinen missattavaksi. Ja niin meillä oli koossa tiimi nimeltä Jänis ja jarru.

Muut kuuntelevat kilpailujohtajan ohjeita, turre ottaa selfieitä.

Ensimmäinen pummi sattui jo matkalla kisapaikalle: kälätimme autossa niin antaumuksella, että ajoimme ohi moottoritien liittymästä. Saavuimme kisakeskukselle kuitenkin 45 minuttiia ennen lähtöä, ja ehdimme laskea rastien summia ja mittailla reittiä ihan tarpeeksi.

Pummailukiintiö täyttyi ilmeisesti autoreissulla, koska kisa alkoi suunnistuksellisesti hyvin. ToinenNainen on sen verran taitava suunnistaja, että minä saatoin keskittyä perässä pysymiseen ja yrittää siinä sivussa pysyä kartalla. Viidennellä rastilla suunnistuksen jumalat kuitenkin käänsivät meille hetkellisesti selkänsä, ja meille tuli eka pummi. Se ei ollut kuitenkaan ihan valtaisa, tajusimme (tai siis ToinenNainen tajusi) virheemme nopeasti ja paikansimme itsemme kartalta (tähän minäkin osallistuin) vieläkin nopeammin. Rasti löytyi sitten lopulta aika kivuttomasti, kun menimme oikealle suolle.

Jee! Rasti löytyi. Tältä rastilta oli aivan huikeat maisemat.
En tietenkään ottanut kuvaa siitä.

Tämän jälkeen homma sujui taas toista tuntia kuin tanssi. Mitä nyt minä olin aika hidas metsäetapeilla. Olin kovin huolissani, tuleeko ToiselleNaiselle tylsää tai kylmä minua odotellessa, mutta ei hän ainakaan myöntänyt kumpaakaan. Sadetakin hän tosin veti niskaansa jossain vaiheessa, kun sade yltyi. Minulla ei sellaista mukana ollut. Toinen kova kotiin jäänyt juttu olisi ollut neopreenisukat. Välillä suossa seistessä tuli niitä vähän ikävä. Ja ToisellaNaisella tuntuisi olevan vähän taipumusta ajutua soille ja muihin kosteikkoihin. Tosin sadeviikon jälkeen koko Moksi tuntui olevan silkkaa suota.

Muutama nousumetrikin kertyi.

Epäonni iskee, kun tarpeeksi jinxaa: kun aikaa oli enää tunti, lähdimme hakemaan kahta "vararastia", koska meillä oli vielä hyvin aikaa. Eipä ollutkaan enää seuraavan rastin jälkeen: rastiväliin tuhlaantui melkein 23 minuuttia, joista suurin osa kului suossa pummatessa: kartta oli aika vanha ja ihan kaikki suon ojat eivät olleetkaan kartalla. Onneksi rasti kuitenkin lopulta löytyi.

Matkalla tavattu herra heppa ei kamalasti arvostanut reittisuunnitelmaamme.

Seuraava rasti löytyi taas ihan nätisti, mutta sen jälkeisellä 10 pisteen rastilla tuli taas karmaiseva pummi, kun heiluimme ihan väärällä jyrkänteellä. Yritin juosta maaliin niin kovaa, kuin vain töppösistä lähti, mutta eihän minun höpökunnollani ollut mitään jakoa ehtiä vartissa maaliin. Myöhästyimme lopulta vähän yli viisi minuuttia, ja 79 pisteen saaliistamme suli siten pois 24 pistettä. Mutta olipahan taas spekuteltavaa jälkipeleihin. Ja se on tavallaan yksi rogainingin hauskoimmista piirteistä: aina voi jossitella.

Märkä reissu, mutta tulipahan tehtyä.