maanantai 23. huhtikuuta 2018

Finnspringin karmaa

Olen osallistunut Finnspringiin nyt kolmesti: ekan kerran 2015 ja heti perään 2016. Sen jälkeen taisi elämän realiteetit valjeta, kun tuli vuosi taukoa (tai sitten oli muuta menoa).  Koska onhan se metsässä pummailu nyt hauskaa - ainakin näin jälkeenpäin mietittynä.

Tänä vuonna uuden mausteen Finnspring-katastrofiin toi osallistuminen viestiin Espoon Akilleksen suunnistuskoulun joukkueessa. Lähdin viime syksynä mukaan Akilleksen suunnistuskouluun, joka tähtää ensi kesän Jukolan viestiin. Finnspringin viestin kuntosarja toimi meille ikään kuin "kenraaliharjoituksena". Nyt voikin sitten painaa leuan rintaan ja suunnata tähtäimen kohti Hollolan suppia.

Yhteislähtö. Kuva: Keijo Lehtimäki
Luojan kiitos valkkuvalmentaja A laittoi minut viestissä C-sarjaan eikä pitkälle radalle. Olisin luultavasti viettänyt metsässä koko päivän, jos reitti olisi ollut yhtään pidempi. Minä olin kuitenkin avausosuudella, joten oli ihan suotavaa, etteivät muut aivan kuolleet kylmään, nälkään ja tylsyyteen minua odotellessaan.

Suoritus alkoi vakuuttavasti, kun meinasin myöhästyä lähdöstä, koska minulle tuotti vaikeuksia löytää lähtöpaikalle. Eikä viestin lähtöpaikalle ollut mitään yli kilsan matkaa, vaan lähtö tapahtui ihan siitä Serenan rinteiden alapäästä maalin vierestä. No, lähtöön kuitenkin ehdittiin ehkä noin 2 minuutin marginaalilla. Eipä ehtinyt tulla kylmä. K-piste oli kivasti laskettelurinteen yläpäässä, niin alussa pääsi heti ottamaan niin sanotusti "löysät pois".

Etujoukot K-pisteellä. Kuva: Keijo Lehtimäki

Sain kotoa sellaiset saatesanat, että tärkeintä on suunnistaa hyvin ykkösrastille, koska sitten ei tarvitse suunnistaa yksin eikä ala vituttaa. Noh, ekan rastin otinkin tosi nätisti, mutta heti kakkoselle mennessä tuli mojova pummi. Kolmonen oli aika helppo rasti, mutta nelonen tuli taas pummattua varmaan 10 minuutin ekstrakierroksella.

Muistelin maalissa, että olisin pummannut kaikki parilliset rastit, mutta tarkistin reittihärvelistä, että kutonen ja kasi menivätkin ihan kivasti. Tosin vitoselle ja seiskalle mennessä otin kompensaatioksi pienet kunniakierrokset. Reittivalinta ysille oli aivan kilipäinen, mutta olin kuitenkin koko ajan kartalla.

Kansaa K-pisteellä Kuva: Keijo Lehtimäki

Mutta sitten tuli rasti numero 10! Se oli kolmanneksi viimeinen rasti, ja se olisi ollut kivaa napata nopsaan, mutta suunnistuksen jumalat olivat taas kerran toista mieltä. Pummasin rastia ehkä puolisen tuntia. Olen käynyt samassa polkujen risteyksessä näköjään yhdeksän kertaa, joista ainakin viidellä kerralla olen tasan tarkkaan tiennyt, missä %#&! risteyksessä olen. Ja silti en ole löytänyt noin sadan metrin päässä sijaitsevaa rastia. Rastin vieressä olen käynyt kolmesti ennen kuin vihdoin viitsin suunnistaa perille asti. Katso itse, jos et usko. :D

Tältä, ystäväiseni, näyttää pummi.

Vietin metsässä taas kerran iloiset tunnin ja kolme varttia, mikä on suunnilleen sama aika mikä meni yksilökisassa 2016. Onneksi joukkueen muut jäsenet osasivat suunnistaa, ja joukkueemme ehti siten ajoissa maaliin eikä ollut edes viimeinen. Kyllä suunnistus on mukavaa!

Minun ja miksei muidenkin seikkailuja voi ihailla Reittihärvelistä.

sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Suunnistuskauden avajaiset

Tänään kisattiin Meilahdessa Helsinki City-O. Se on keväinen kaupunkisuunnistustapahtuma, joka järjestettiin nyt kolmatta kertaa. Minä olin ekan kerran mukana viime vuonna, kun lähtö ja maali sijaitsivat Koffin puistossa.

Kisailijat odottelevat, että karttoja saisi katsoa. Etuallalla on Supersuunnistaja
shortseissaan. Kuvan otti kisoja katsomassa ollut uintikaverini K.

Koska viime vuonna oltiin todella urbaanissa maastossa, uskalsin tänä vuonna lähteä matkaan reteästi tavallisilla lenkkareilla ilman minkäänlaista nappulaa tai traktoripohjakuviota. Valinta oli totaalisen väärä, koska kevät ei tunnetusti ole vielä kovin pitkällä, ja Meilahdessa on aika paljon enemmän metsää ja kalliota kuin Eirassa. Tästä seurasi asteittaista vitutusta varsinkin kisan loppupuoliskolla.

Ilmeestä päätellen valmistumassa on maailmanluokan
reittisuunnitelma. Tämänkin kuvan otti K.

Helsinki City-O:ssa saa hakea rastit vapaavalintaisessa järjestyksessä, kunhan hakee ne kaikki. Ihan lopussa on viiden rastin mittainen kaikille yhteinen loppurata, mikä pitää juosta ennalta määrätyssä järjestyksessä. Muuten kukin kisaaja on roga-henkisesti vapaa suunnittelemaan oman reittinsä.

Hurjaa ravia ekalta rastilta toiselle kisakeskuksen läpi. Tämänkin kuvan nappasi K.

Viime vuonna kaipasin vähän kynää, jotta olisin voinut merkata karttaan rastit, jotka olin jo käynyt. Tänä vuonna otinkin sitten tussin mukaan. Kyllä rastit olisi pystynyt muistamaankin ihan hyvin ilman kynääkin, koska kartasta tuli koluttua aina yksi kulma kerrallaan. Tuli tussimerkinnöistä kuitenkin vähän mukavampi ja varmempi olo, kun aina sopivassa välissä avasi kartan taitoksilta ja tarkasti, että sen hetkinen kulma oli tullut käytyä ihan varmasti läpi.

Tällä rastilla ei vielä pelottanut, koska korkeuserot olivat maltillisia ja nilkka ehjä.

Minä lähdin ensin pohjoiseen ja keräsin Mannerheimintien suunnalta kaikki urbaanimmat rastit. Tämän jälkeen siirryin kartan eteläreunaan kohti Seurasaarta - ja pääsin liukastelemaan lumisilla kallioilla. Jälkimmäisellä puoliskolla oli hurjasti enemmän korkeuserojakin kuin alussa, eikä meno ollut ihan koko ajan mitään perinteistä kaupunkisuunnistusta. Nastareita tuli siis ikävä.

Tälle rastille piti könytä vähän kalliota, vaikka itse rasti olikin turvallisesti nurtsilla.

Kaiken kruunasi tötöily Läntisessä Pukkisaaressa (se on se pieni saari Seurasaaren vieressä), kun muljautin nilkkani juuri ennen rastia. Nilkka tokeni kyllä juoksukuntoon pienellä kävelyllä, mutta äksidentin jälkeen olin kallioilla entistä nössömpi - varsinkin alamäissä. Nilkka muljahti vielä toistamiseenkin kun lipsuin alamäessä, ja viimeistään sen jälkeen ei huvittanut hypellä pieniltäkään kallionkielekkeiltä.

Minä ja mun karttani

Maaliin kuitenkin päästiin. Ja vaikka olinkin heti kisan jälkeen aika yrmy, pääsin kotimatkalla jo ihan hyvälle tuulelle. Vähän harmittaa, kun olisin voinut olla oikealla kenkävalinnalla ja terveellä nilkalla jopa 20 parhaan joukossa. Nyt oli tyytyminen sijaan 28. Tsekkaa, jos et usko.


maanantai 26. maaliskuuta 2018

Polkujuoksuviikonloppu

Lauantaina kisattiin tämän vuoden ensimmäinen Espoo Trail Run. Se on Espoon Akilleksen suunnistusjaoston järkkäämä neljän polkujuoksun sarja, joka kisataan kerran kvartaalissa. Osallistumisesta saa aina yhden pisteen ja pärjäämisestä vielä enemmän. Joka kisassa palkitaan myös kolmen kärki. Matkoja on 7 km tai 14 km, missä sama lenkki juostaan kahdesti.

14 km startti. Supersuunnistaja on tuo oranssi aika keskellä.

Meitä oli tällä kertaa liikenteessä tuttu ryhmä rämä eli minä, Supersuunnistaja ja Vuorikiipeilijä M. Supersuunnistaja sekä Vuorikiipeilijä M ovat käyneet Espoo Trail runissa usemmankin kerran. Minulle Suomi 100 -bileet oli ensimmäinen kerta. Vuorikiipeilijä M on osallistunut aiemmin vain kesäisempiin osakilpailuihin, joten talvinen reitti oli hänellekin uusi tuttavuus.

Blogin FB-sivultakin tuttu reitin eka mäki

Minä ja M osallistuimme 7 km kisaan Supersuunnistajan nautiskellessa Keskuspuistoa kahden kierroksen verran. Tämä on ihan toimiva setti, koska pitkämatkalaiset starttaavat 10 min ennen 7 km juoksijoita, ja Supersuunnistajalla menee reitillä noin 20 minuuttia kauemmin kuin minulla seiskaan.

Ekan mäen huipulla

Espoo Taril Runin reitti on tosi nätti ja kiva. Reitti alkaa mukavalla luulot pois -mäellä, minkä jälkeen itseään voi keräillä jonkin aikaa, kunnes 1 km kohdalla tulee toinen pitkä nousu. Tämän jälkeenkin maasto on "mukavan kumpuilevaa", joskin mäet pysyvät suurimmaksi osaksi kohtuullisina. Lopussa noustaan vielä kerran kukkulalle, minkä jälkeen saakin kaasutella alamäkeen maalisuoralle.

Polku nousee taas. Mäen päällä siintää selkä, jonka kerran tavoitimme,
mutta joka lopulta pääsi karkuun.

Minulla on juoksutapahtumissa paha tapa lähteä liikkeelle liian kovaa. Koetin himmailla parissakin peesissä, mutta ikävät ihmiset olivat kohteliaita ja päästivät minut ohi. Vuorikiipeilijä M juoksi minun perässäni, ja jossain vaiheessa possujunaamme liittyi myös eräs Rajamäen Rykmenttiä tyylikkäästi edustanut miekkonen, joku toinen herra sekä HelTri-takissa juossut nainen. Huutelin taakseni, että ohi pääsee pyytämällä, mutta kaikki viihtyivät peesissä oikein mainiosti. Tosin, nyt kun katson Garmin Connectista vauhdinjakoani, on se kyllä aika tasainen - joten miksipä eivät olisi viihtyneet. Pienet erot selittynevät maaston vaihtelulla. Koko jono kyllä kiittikin minua maalissa hyvästä peesistä.

Possujuna tunkkaa ylämäessä. Tämä jengi pysyi kasassa melkein koko matkan.

En ihan päässyt tavoitteeseeni, kun 14 km voittaja juoksi ohitsemme viimeisessä alamäessä. Vuorikiipeilijä M luuli siinä vaiheessa possujunamme häntäpään pyrkivän ohi ja pisti itsekin uutta vaihdetta silmään, koska "eihän nyt ne saa mennä ohi". Mr. Rajamäen Rykmentti lähti M:n peesiin, mutta loput seurueestamme minä pidin takanani, vaikka loppukiriä ei tahtonut enää oikein irrota.

Oli niin laiska loppukiri, että maalisuorallakin ehti kuvata.

Loppuaikani oli 50:45, mikä oli suunnilleen 6 min parempi kuin joulukuussa. Keli oli hitusen parempi, mutta voisi tässä kuvitella kunnonkin hieman nousseen. Ei siis yhtään kehno keikka.

Supersuunnistaja oli kakkonen miesten 14 kilsalla ja pääsi podiumille.

Koska polkujuoksu on kivaa ja sunnuntaina sää oli aivan ihastuttava, menin minä juoksentelemaan vähän lisää keskuspuuiston poluille miesten ja naisten ampumahiihtokisojen välissä. Kauemminkin olisi voinut metsässä viihtyä, mutta myöhästyin jo nyt naisten lähdöstä. Onneksi näin sentään suurimman osan kisasta, koska se oli tosi jännä ja Kaisa oli aivan mainio.

keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Läskipyöräilyä Levillä

Tulimme sunnuntaina Leviltä pois vasta iltalennolla, joten meillä oli koko päivä aikaa harrastaa talvilajeja. Koska minä en ole mikään skimbaaja, päätin jättää tellukoulun väliin. Harkitsin ensin meneväni hiihtämään pertsaa, mutta kun työkaverini P sanoi menevänsä läskipyöräilemään, päätin lähteä mukaan.

Reippaat pyöräilijät Koillisrinteillä tiimiasuissa. Maksoimme pyörävuokrat
henkilöstöetukorteilla, niin ehkä työnantajan logon sopiikin vähän vilkkua ;)

Otimme molemmat kotoa mukaan talvipyöräilykengät, mutta muuten menimme aika pitkälti samoilla geareilla kuin Arctic Challengessa. Levillä oli viime viikonloppuna lämpimämpää kuin etelässä, niin juoksutakilla tarkeni ihan mainiosti.

Vuokrasimme pyörät kolmeksi tunniksi, mutta poljimme lopulta vain vähän päälle pari tuntia. Talvipyöräilyyntarkoitetut reitit loppuivat vähän kesken, eikä meitä huvittanut polkea teillä.

Suurin osa reitistä oli hyvää polku-uraa.

Pyöräilimme ensin Eturinteiltä Koillisrinteille ja takaisin. Sen jälkeen teimme vielä lenkin Immeljärvelle, jonka rannassa kävimme myös vohvelikahvilassa. Reissu oli muuten ihan täydellinen, mutta minä menin tipauttamaan kännykkäni kahvilan kivilattialle. No, olinkin harkinnut jo uuden puhelimen hankintaa - nyt olikin sitten pakko saada aikaan hetimiten.

Minä kurvaan vohvelikahvilan pihaan

Läskipyöräily aurinkoisessa talvisäässä oli ihanaa höntsää lauantain AC:n ja "jälkipelien" päälle. Vähän hapotteli ja huohotti ylämäissä, mutta muuten oli oikein rattoisaa. Talvipyöräily on sitä paitsi paljon helpompaa kuin kesäinen maastopyöräily, kun ainoa haaste on irtolumi juurakoiden ja muiden epätasaisuuksien ollessa turvallisesti lumen alla.

Vohveli lohduttaa, kun kännykän näyttö on pimeänä.


Ehdimme pyöräretken jälkeen vielä hyvin brunssille ja shoppailemaan ennen kuin oli aika lähteä lentokentälle ja kohti etelää. Minä ostin Intersportin alennusmyynneistä uudet Salomonin maastolenkkarit odottelemaan, että edelliset kuluvat loppuun. Tästä alkaa tulla jo tapa: joka toisella Levin keikalla minä ostan Intersportista Salomonin Speed Crossit. :)

tiistai 20. maaliskuuta 2018

Lisää Levin kuvia

Tapahtumissa on kivaa, kun on kuvaajia paikalla. Ja Levillähän oli. Minäkin osuin pari kertaa linssiin.  Keräsin tähän postaukseen vielä vähän fiiliskuvia ennen kuin alan analysoida pöllikokoelmaani (Kyllä! Ajattelin tehdä sen! :D).

Valmiina lähtöön! Kuva: Jonathan Von Kreamer

Pahinta AC:ssa on PT Peipon alkuverkat ja burbeet! Kuva: Jonathan Von Kreamer

Sitten päästiin itse asiaan! Kuva: Jonathan Von Kreamer

Virpi Mäkilä sai ikuistettua minun parhaan puoleni.

Miau! Me ollaan pieniä kisuja, kun meillä on viikset.
Kuva: Virpi Mäkilä
Oli niin helppoa, että meinasin nukahtaa. Kuva: Laura Lukkari

Fakin jee! Maaliin enää viisi metriä! Kuva Jonathan Von Kreamer

Hyvä me! Kuva: Jonathan Von Kreamer

Ja pysyttiin kavereina koko reissu! Kuva: Jonthan Von Kreamer

Niin, kiitosta vaan järkkäreille. On ollut ilo seurata, kuinka kisa on kehittynyt monen sadan osaanottajan tapahtumaksi sitten vuoden 2015. Ja on ilo olla mukana - edes tälleen työnantajan välityksellä.

maanantai 19. maaliskuuta 2018

Työnantaja tarjosi taas

Viime viikonloppuna kisattiin kaikkien aikojen viides ja minun kolmas Arctic Challengeni. Olen ollut mukana ihan ekassa AC:ssa 2015 sekä viime vuonna järkätyssä ekassa talviversiossa.

Not Me But We! Peipponen ja meidän tiimi nostattamassa fiilistä.

Arctic Challenge on PT Peipon maailman paras idea: se ei ole mikään tavallinen estejuoksukisa, vaan parrun verran parempi. Mukana matkassa kannettava pölli tuo tapahtumaan ihan oman karvalakkitunnelmansa. Lisäksi Levillä parrun saamisesta voi heittää loputtomasti läppää. Ja vaikka ekana vuonna petyinkin siihen, että Arctic Challenge ei olekaan oikea kisa vaan sellainen mukava #NotMeButWe-henkinen tapahtuma, olen sittemmin tottunut ajatukseen ja ottanut homman enemmän itseni haastamisen kannalta.

Fröken H painaa menemään, ja minä koetan pysyä perässä.

Sain viime vuonna sattumalta ihan saman numeroisen pöllin kuin ekalla kerralla. Koska en halunnut katkaista hyvää putkea, päätin oikein pyytää tällä kertaa saman numeron. Tämä saattoi olla virhe, koska minulle ja tämän vuoden blondille (fillarikaveini Fröken H) siunaantuikin yksi firman suurimmista pölkyistä. Muut tiimit saivat kannella jotain oksanpalasia.

Ei taida tyttö tietää, että takana on puolialaston mies
(tiesin mä - ja käskin ottaa mukaan kuvaan)


Onneksi sponsorilähtö oli tänä vuonna vasta neljäs, ja meille oli raivattu tunturiin jo ihan mukava nelostie. Silti minulle tuotti tämän tästä yllättäviä vaikeuksia pysyä pystyssä. Ehdottomasti vaikeinta oli mennä rinteen poikki: ylämäessä meno oli turvallisen hidasta, ja alas tunnetusti pääsee aina. Nyt talvella alamäkijuoksu tuntui jopa helpommalta kuin kesällä, koska osan mäestä saattoi suorittaa liukuen. Lisäksi lumi tasoittaa rinteen epätasaisuutta, ja köpöttely on siinä mielessä helpompaa.

Vaikka oli vaikeaa, niin maisemat olivat aivan ihanat.

Vaikka olinkin tänä vuonna huonommassa kunnossa kuin koskaan aiemmin Levillä, niin pääsin kantamaan pölliä enemmän kuin koskaan ennen. Mutta koska perinteet velvoittavat, olin kuitenkin tapani mukaan joukkueen heikoin lenkki. Toisaalta Fröken H on mäenlaskun puoliammattilainen, joka palasi juuri Japanin valmistelevalta leiriltä. Hänelle lumessa tarpominen on siis lähes jokapäiväinen juttu. Ja minulle ei todellakaan ole. Hieman ehkä silti masentaa, että hän sanoi olleensa juuri 5 viikkoa kipeänä (minä olin vain kolme) ja "tosi huonossa kunnossa". Aha. No, missä kunnossa minä sitten olen?

Pölli painoi loppumatkasta varmaan  kilon enemmän kuin lähdössä,
kun siitä tuli lumipallo.

Maaliin kuitenkin taas päästiin, ja sielun sekä ruumiin voimatkin olivat jonkinlaiset joskaan eivät ihan täydet. Viimeinen esteseinä meinasi aiheuttaa vähän epätoivoa, mutta onneksi paikalle kirmasi pelastava sekajoukkue, jonka kiltti herrasmies pukkasi seinän yli oman daamin lisäksi pari etelän vetelää.

Iloiset tytöt maalissa

Se hyvä puoli hitaassa suorittamisessa on, että nopeammat työkaverit olivat ehtineet lämmittää saunan. Ilta kuluikin perinteisesti ruoan ja palautusjuomien merkeissä. Koska minä olen aika täti, lähdin jatkoilta ennen kuin Pete Parkkonen edes ehti aloittaa keikkaansa. Mutta ei se kuulemma ottanut edes paitaa pois, joten 7 tunnin yöunet olivat todennäköisesti ihan hyvä valinta.





perjantai 16. maaliskuuta 2018

Minustako masters-uimari?

Olin viime viikonloppuna uintileirillä Vierumäellä. Olen jo muutaman vuoden kuulunut uintiseuraan ja käynyt säännöllisen epäsäännöllisesti masters-uintiryhmän treeneissä. Tarkoituksena on ollut parantaa vapariani triathlonia varten, mutta minua on päässyt puraisemaan myös ihan oikea uintikärpänen.

Vierumäen varauskyltti teki hyvää itsetunnolle, vaikkakin kuvan
uimari ui tosi hassusti ja sillä on tosi isot uimalasit.

Lupasin joskus heikkona hetkenäni, että lähtisin kisaamaan masterseihin, kunhan vaihdan ikäluokaa. Nyt 40 vuoden tultua mittariin, on lupaus vähän kaduttanut. Tai ainakin pelottanut. Mutta viime viikonloppuna mieli taisi vähän muuttua.

Takinkääntö ei johdu mistään yllättävästä kehittymisestä uinnissa viikonlopun aikana, vaikka yhdellä väsyneellä piikillä osasin kerrankin potkaista perhosuinnissa tehokkaasti ja oikeaan aikaan. Tämä taisi kyllä olla ihan vahinko, koska samaa ei tapahtunut enää uudelleen.

Mieleni muutti viimeisen päivän pari vetoa, jotka otettiin hyppylähdöllä ja ihan kellon kanssa. Huonekaverini L kehaisi minua 50 m vaparin jälkeen, että olin ihan yllättävän nopea. Tämä sai minut katselemaan kotona viime vuoden lyhyen altaan SM-kisojen tuloksia. Ja holy crap! En olisi hävinnyt 40-45 vuotiaiden tätien 50 m vaparissa (tuloksissa laji 33) enkä edes rintauinnissa (laji 18). Itseasiassa rinulissa olisin jättänyt useammankin uimarin taakseni.

Kotona kuvituskissa Svante mietti, että meniskö yläkertaan.

Tämän vuoden SM-kisat ovat ensi viikon viikonloppuna. Valitettavasti minulla on silloin jo ohjelmaa, mutta olen nyt todella motivoitunut lähtemään joihinkin kisoihin ensi syksynä. Pitää enää treenailla vähän rinulia sekä lähtöhyppyä ja ostaa kisauikkarit. Niin ja lisenssi pitäisi varmaan myös hommata. 

Mutta tänä viikonloppuna olisi tarkoitus nautiskella vedestä vähän toisessa olomuodossa. Vuorossa on taas firmamme sponssaama Arctic Challenge Levin talvisessa ihmemaassa. Meiltä lähtee töistä reissuun taas kunnon iskujoukko, joten luvassa on varmasti kiva viikonloppu.